Sillä jos joku luulee, että olin uudessa elämässä valon ja irtautumisen kaipuuni kadottanut, se suuresti erehtyy. Se kaipuu oli päinvastoin muuttunut elämäni sisimmäksi sisällöksi. Siitä kaipuusta syntyi alati anovien ja rukoilevien lehtieni keskelle pieni nuppu, joka sitten eräänä kauniina päivänä, keskipäivällä,—voi ihme!—puhkesi, avasi värikkäät lehtensä ja minä näin valon, näin auringon täydeltä terältä. Suoraan minuun se katsoi ja minä siihen, välittömästi, suoraan elämänantajan hehkuvaan, kuumaan sydämmeen!
Ja seurasin sen kulkua aamun noususta päivän laskuun, katsettani siitä kääntämättä. Yöksi vedin terälehteni umpeen, mutta uuden aamun noustessa jälleen näin aurinkoni silmästä silmään ja taas join elämää sen hehkuvista säteistä.
Ja niin muuttui elämäni sulaksi nautinnoksi ja minä aloin unohtaa, että kaipuuni olikaan paitsi valoa vielä jotain irtautumista tarkottanut.
Vaan suuri elämännautintoni ja päivän kuumat säteet yksissä neuvoin kasvattivat sisimpään, peitetyimpään ytimeeni pisaran kaikkein imelintä nestettä. Ajattelin: onkohan se elämän nestettä minulle itselleni, etten ikinä, en ikinä tästä onneni nautinnosta pois kuolisi? Ja tuoksuin onnesta, varjelin pisaraani kuin aarretta. Kasvatin heteeni kiinteiksi vartijoiksi sen ympärille ja emini nielun paisutin melkein läpipääsemättömän ahtaaksi sen päälle.
Ja puhkesin onneni täyteen kukoistukseen.
Tunsin, että jotakin oli tulossa, mutta mitä se oli, en aavistanut. Niin aavistaen voi tuntea vaan se, joka tuntee suurta, suurta onnea.
Eräänä päivänä, kun oli vähän märkää ripotellut ja minä, peläten koko-päivän-sadetta, olin jo painanut pääni alas, ettei vettä olisi päässyt minun niin runsaspölyiseen, hentoon heteistööni, aurinko äkkiä välähtikin esille entistä kuumemmalla ja kirkkaammalla voimalla. Onnellisena nostin pääni, ja tuskin ehtivät verholehteni kuivaa, kun tuli se, jota olin aavistanut…
Minä tuuperruin ja nuokahdin melkein maahan asti…
Herranen aika, saako niin tulla!—En ehtinyt ummistaa terääni… Ja kuinka rajusti! Ei—ei! Koko heteistöni menee sekasin! Pöly kaikki mullin mallin! Mitä haet sinä? Sitä pisaraako? Vallaton, ei milloinkaan, ei milloinkaan! Se on aarteeni, se on onneni, se on elämäni! Pysähdy pörriäinen! Ei, ei aijotko sisääni tunkeutua? Seisatu! Mieletön mettiäinen, mitä teet sinä? Ai, ai,—ei, ei!
Se puhkasi minut. Se runteli minut. Se tunkeutui syvimpään, perimpään pohjaan … ja otti! Otti pisarani?