Voi minua! Kallelleen on pääni nuokahtanut, yksi terälehdistäni roikkuu irrallaan, heteissäni suuri sekasorto, toiset poikki, toiset rikki,— emi sydämmeni auki, täynnä sekaantuneen hedepölyn tahraa…
Meni kauneuteni, meni tuoksuni, meni haluni päivään katsoa ja sen kulkua seurata… Vieras oli minulle sen säde, tunnoton sen lämmön kosketus. Oliko päivä taikka yö—yhtäkaikki minulle. Itkin kohtaloani, luulin kuolevani. Vääryydeltä näytti kuolemani.
Mutta siihen kohti, missä pisarani ennen säilytin, nyt alkoi kihelmöiden nousta niinkuin pientä rupea. Sitten pallosiksi erottuivat.
Mitäs tämä?—ajattelen. Tunnen: jokin kasvaa minussa, nopeasti, monilukuisena… Tarvitsevat minun nesteitäni, käyvät yhä raskaammiksi. Varreltani, haluttomuuteen herpauneelta, uutta ryhtiä ja ojennusta kysytään. Valon voimaa heille imeäkseen lehtien täytyy levetä, tummeta…
Heteitten ja terälehtieni pudottua olin luullut onneni jo menneen. Minä houkka! Onni tuhat kertaa suurempi on kannettavanani: elänhän nyt jotain varten! Heitä armaitani, lapsiani varten. Mitä tekisinkään enää terälehdilläni ja kauneudellani kaikella?
Yksi huoli vaan, sekin rakas, koska heitä tarkottaa:
En saa maasta ravintoa tarpeeksi kaikille, liekö vika mullassa vai juurissani. Laajennan juuriverkkoani, kaikkiin suuntiin uudet haarat lähetän, ja niiden päät tuhansiksi rihmasiksi hajotan: niukkana on ravinto, ehtyy mujujen voima, loppuu multa lokeroista. Salaan sitä heiltä, levitän yhä uudet juuriverkot, uudet haarat, uudet rihmaset hajotan, etteivät he, ylimmällä latvallani nuokkuessaan, sinä ilmoisna ikänä minun huoliani huokailisi.
Suljenko heidät kuoreen, peitänkö koteloon, ettei myrsky vie? Ei, en sulje kuoreen, enkä peitä koteloon: eivät päivää näkisi, eivät kuulisi sateen rapinata korteikossa. Vaan peitän heistä jokaisen hienoilla untuvaisilla, keveillä-keveillä terhenhöyhenisillä varustan, ettei päivä polta eikä vesi vahingoita. Ja sitten pienillä-pienillä hakasilla sidon itseeni.
Mutta ihmeitä on kukan elo täynnä.
Eräänä kauniina aamuna, kun kaste juuri oli kuivanut,——puh!—he irtautuivat minusta… Ja mitä näen minä,—nousivat ilmaan, kasvattamani untuvaiset siipinänsä.