Lapseni, lapseni, minne te—? Jätättekö minut—!
Mutta he—kuulivatko jotain vai näkivät jotain, jota en minä enää voi nähdä enkä kuulla—he vaan kohosivat ja aamutuulen vieminä hiljaa, tasaisesti etenivät … etenivät … hajosivat … katosivat…
Olin antanut heille sen irtautumisen, joka oli ollut unelmaini unelma.
Itse puolestani tuskin voin lasteni lähdettyä kunnolleen enää seistakaan. Vähinkin tuulenhenki huojuttaa ja kaataa melkein maahan asti, en jaksa nousta. Lehteni lakastuvat, rungolleni hiipii ruoste ruskea. Mutta armas on kuolemani, heidän valoista onneansa ajatellen.
LEIPÄKANNIKKA
Kuka oli syypää Kristuksen tappamiseen? Sekö mies, joka hänet 30 markasta antoi ilmi. Annetaan Juudaksen olla. Hän oli ehkä köyhä mies, vielä päälliseksi perheellinen, ja salapolisin virka oli ehkä hänen ainoa tulolähteensä. Onko sitäpaitsi valtion ja isänmaan palveleminen salapolisina häpeällistä? Sentähden, joka Juudasta moittii, hän on julkikapinassa valtiojärjestystämme vastaan. Juudas oli tyhmä, kun hirtti itsensä, sillä hänelle oli asianomaisella taholla jo ehdotettu kunniamerkki virkaintoisuudeata.
Kuka oli siis syypäänä kauheaan tekoon? Nekö sotamiehet, jotka plutonapäällikkönsä komentamina marssivat yöllä Juudaksen osottamaan paikkaan, vangitsivat Kristuksen, pistivät piikit hänen käsiinsä ja löivät ristipuuhun? Mikä perusteeton syytös! Eikö vasta pari vuotta sitten Saksan keisari korkealta valtaistuimeltansa sanonut palvelukseen kutsutuille rekryyteille: »tietäkää että sotamiehen täytyy olla valmis esivallan käskystä hetkenä minä hyvänsä ei ainoastaan vihollista, vaan, jos tarvitaan, omaa veljeänsä ja isäänsäkin ampumaan!» Ja eikö ihan eilen tai toissapäivänä tätä periaatetta ole käytännössä noudatettu kaikkialla muualla? Kuka uskaltaa väittää, että Getsemanen sotamiesten olisi pitänyt tehdä lakko?
Jos siis sotamiehet ovat ainoastaan käskyn toimeenpanijoita, niin syyllinen kai on se, joka toi vangitsemiskäskyn kasarmiin. Vallesmanni toi kuvernöriltä käskyn kasarmiin. Tai sanokaamme suoraan: kenraalikuvernööri käski. Siihen pysähtykäämme.
Mitä vallesmanniin tulee, niin oli hänellä tietysti perhe ja lapset ja aivan vähän palkkaa, mutta jos hän olisi virastaan luopunut, niin olisi sekin vähä mennyt. Hän toimi sitäpaitsi ainoastaan käskyläisenä, eikä ottanut edes punnitakseen mitään muita mahdollisuuksia. Sama on kuvernörin laita. Vai olisiko valantehneen käskynhaltijan pitänyt punnita annettua käskyä.
Kenraalikuvernöristä, Pilatuksesta, taas tiedämme, että hän enin kaikista tunsikin omantunnon epäilyksiä, ja teki parastaan päästäkseen koko asiasta. Vasta sittenkuin hänelle huomautettiin, että Kristus teki itsensä kuninkaaksi ja oli siis kapinoitsija, myönsi Pilatus, että hänen keisarillisena luottamusmiehenä täytyy tuomita. Hän olisi muutoin suinpäin lentänyt asemastaan, menettänyt virkansa ja eläkkeensä. Eikö hänen olisi sittenkään pitänyt tuomita? Helppo sanoa. Hauska olisi tietää kuka meidän päivinämme jonkun pienen velvollisuuksien ristiriidan tähden on valmis luopumaan kokonaisesta maakunnasta! Vielä vähemmän kokonaisesta valtakunnasta.