Piispatko siis ja konsistorion jäsenet, jotka Pilatukselle huusivat: ristiin naulitse hänet! Mutta voiko heitäkään syyttää? Sillä olihan päivän selvää, että »jos tuo ihminen saa sinänsä olla, niin roomalaiset tulevat ja hävittävät koko kansan». Vai kuka meidän päivinämme, nähden että koko kansa on häviön partaalla, sittenkin menettelisi oikein ainoastaan siksi, että se on oikein, kävi kansan miten kävi? Kylläksi hengen miehet omantunnon äänen tiesivät, mutta nytpä ei ollut siitä kysymys. Arkkipiispa (Kaifas) sanoi konsistorion neuvottelussa nimenomaan; parempi on että mies häviää, kuin että koko kansa häviää, eli että politiikka on korkeampi kuin oikeus ja omatunto. Jos taas mieli menetellä omantunnon mukaan, riippumatta seurauksista, niin on parasta luopua arkkipiispan asemasta. Tämä tie olisi tietysti jokaiselle avoinna; entä leipäkannikka? Kaifas ei ollut tottunut ruumiillisin voimin leipäänsä hankkimaan; hän eli rovastikuntain tuloista, saarnoillansa ja päällikkyydellänsä;—miten hän olisi toimeentullut ilman palkkaa ja eläkettä? Hän johti siis mietelmänsä tämmöiseen tulokseen: jos luovun leipäkannikasta, niin kansa hukkuu. Ja niin ollen oli hänen pyhä velvollisuutensa pysyä leipäkannikassa.

Emme siis voi mihinkään muuhun päätökseen tulla, kuin että syyllinen Kristuksen kuolemaan oli leipäkannikka. Ei Juudas, eivät sotamiehet, eivät vallesmannit, eivät kuvernörit, eivät piispat, eivätkä arkkipiispat, vaan leipäkannikka, eli se seikka, että ihmiset leipäkannikan asettavat korkeammalle kuin omantuntonsa. Niinhän se on vielä tänäpäivänä. Vai kukapa palvelisi sensorina, polisina, santarmina, valtiopappina, ellei siitä olisi tuloja enemmän kuin tavallisella työmiehellä? Kahden ja puolen markan päiväpalkasta tuskin kukaan rupeisi sananvapautta kuristamaan tai kotitarkastuksia toimittamaan tai saarnaamaan vastoin vakaumustaan. Mutta kymmenestä markasta ja siitä eteenpäin löytyy näihin virkoihin hakijoita kosolta. Ja jos valtiomahti tänäpäivänä tahtoisi uudestaan ristiinnaulita (nykyään kai hirttää) Kristuksen, niin olisi siihen kätyreitä yllin kyllin.

Näitä asioita silmällä pitäen käy selväksi, missä tarkotuksessa Kristus puhui niin paljon juuri leipäkannikasta. Hänen vuorisaarnansa koko ponsi on tässä opissa: »Ei ihminen voi palvella yhtaikaa Jumalaa ja mammonata; sentähden älkää pitäkö huolta leipäkannikasta, vaan järjestäkää ensin yhteiskuntanne omantunnon mukaan, niin kaikki hyvät teille annetaan». Alkuperäiset sanat ovat luettavina Mateuksen evankeliumin 6:nen luvun 24-33 värsyissä.

KUNINKAITTEN SEURASSA

Isäni oli sotaherra ja valkeankotkan ritari. Mutta hän oli sydämmessään kansanmies, ja pani minut suomalaiseen kouluun, jossa oli enimmäkseen talonpoikaisten ja käsityöläisten lapsia. Melkein kaikki olivat paljon kookkaampia kuin minä, rotevampia ja vanhempia, ja muutamia heistä sanottiin kuninkaiksi.

Ei heitä sanottu kuninkaiksi samoista syistä kuin oikeita kuninkaita. Sillä eivät he päässään kruunua eivätkä kädessään valtikkaa kantaneet, eivät paashit pidelleet heidän purppuratoogansa liepeitä, eivätkä suopelit olleet henkeänsä ja nahkaansa antaneet tämän toogan koristeiksi. Vaan he olivat sellaisia kuninkaita, joiden henki haisi tupakalle, kun he tulivat tunnille, ja jotka uskalsivat luokkahuoneessakin, juuri ennen opettajan saapumista, aukaista uunin pellit, ja maassa kyykkysillään istuen vetelivät paperossista nopeita haikuja, puhaltaen savun uuninpesän vetoiseen nieluun. Tosin taisi nimi johtua siitäkin, että he olivat aina pallonlyönnissä kuninkaina. Mutta heidän pääkuninkuutensa oli siinä, että he aina ja jokapaikassa olivat opettajia vastaan, ja pitivät kaikkia siivoja ja ahkeria mammanpoikia alamaisinaan.

Kunnioitukseni ja ihailuni näitä kuninkaita kohtaan kasvoi luokka luokalta yhä suuremmaksi. Sitä suurempi oli kuitenkin suruni sen johdosta, että he, mitä ylemmäksi tultiin, vetäytyivät minusta erilleen. Heillä rupesi olemaan erikoisvehkeitä koulun ulkopuolella, joihin he eivät minua koskaan vihkineet. Arvattavasti he eivät luottaneet minuun, vaan epäilivät, että jotain voisi tulla tiedoksi opettajistolle vanhempieni kautta, jotka olivat opettajien personallisia tuttuja. Kuinka lieneekään ollut, viimeisillä luokilla meidän eromme kehittymistään kehittyi. Kuninkailla oli keskinäisiä aikeita, yhteisiä puuhia, ja usein he menivät koulun loputtua suuressa joukossa salaa minulta jonnekin—en tiedä minne. Totuin tähän asiain tilaan vihdoin, niin etten edes enää udellutkaan minne he kulloinkin menivät.

Mutta sitten tapahtui luokan ja opettajiston välillä suuria rettelöitä erään petosjutun vuoksi, joka oli huomattu tutkinnoissa. Opettajille tuli tärkeäksi saada syylliset ilmi. Pantiin toimeen ankaroita tutkistelemuksia. Kuulusteltiin kaikkia yhteisesti ja jokaista erikseen. Mutta opettajain yrityksistä huolimatta—ilmiantoa ei tapahtunut. Silloin saapui rehtori luokan eteen ja ehdotti, että syyllinen ilmaistaisiin koko luokan puolesta, joten ei kukaan yksityinen tulisi esiintymään toverinsa ilmiantajana. Muussa tapauksessa uhkasi rangaista koko luokan. Hän kehotti siis luokkaa pitämään kokousta ja tekemään päätöksensä, ja poistui.

Me pidimme käytävissä kokouksen—meluisan kokouksen.

Ja päätös tuli huimaavan rohkea: ei, vaikka joka mies erotettaisiin!