Oli ilta, kun jälleen kokoonnuimme luokkahuoneeseen rehtoria odottamaan.
Tyyneyttä teeskennellen hän astui luokan eteen kuivana, iänikuisessa harmaassa puvussaan, suupielet tällä kertaa kalpeina,—mikä ilmaisi hänen sisällistä kiihotustaan. Verkalleen hän astui ihan luokan eteen, hieroen niskalihaksillaan ahdasta alaspäistä kaulustansa—kuten hänen oli tapana. Hän asetti molemmat kätensä tuolinkarmille ja alkoi odotellen huojuttaa tuolia edestakaisin sen etujalkojen varassa.
Kuoleman hiljaisuus vallitsi äsken vielä niin meluisassa huoneessa, eikä kukaan liikahtanut siitä asennosta mihin oli jähmettynyt. Yksi ainoa kaasuliekki palaa sihisi luokan yläpuolella. Se valaisi niiden päälakeja, jotka istuivat juuri sen alla. Etäämmälle näkyi yhä himmeämpinä kasvot kasvojen vieressä. Huone oli suuri ja kolkko.
Kun ei kukaan noussut luokan vastausta antamaan, kysyi vihdoin rehtori pahaa ennustavan hiljaisella nenä-äänellä:
—Kuka siis on syypää siihen teille kaikille tunnettuun petosyritykseen, joka tapahtui koekirjotuksessa tämän maaliskuun 13 päivänä?
Sama kuoleman hiljaisuus.
Vasta nyt näytti jokainen ymmärtävän missä vaarassa oltiin.
Ja niinkuin hiiret ennenmuinoin olivat unohtaneet päättää kuka heistä panisi kellon kissan kaulaan, niin olimme mekin unohtaneet päättää kuka meistä oli astuva rehtorille kieltävää vastausta antamaan. Kokouksessa oli siitä kyllä tainnut olla vähän puhetta, oli ehdotettu useampia, vieläpä oli joku kuninkaista minuakin maininnut, mutta minä otin asian pilaksi, sillä niin suurta kunnioitusta en toki olisi odottanut—minä, jolle ainoalle ei edes oltu uskottu ketkä kuninkaista syyllisiä oikeastaan olivatkaan.
Nyt sitä vastoin välähti minussa ajatus, että yhdellä iskulla saavutan kuninkaitten luottamuksen. Sillä hetkellä jännittyivät kaikki sieluni voimat ja minä keksin diplomaatisen vastauksen, joka todella pelasti meidät samalla sekä onnettomuudesta että antautumisen häpeästä.
Kaikki hämmästyivät, kun näkivät minun nousevan ylös.