—Luokka antaa kieltävän vastauksen, sanoin minä.—Ilmiantajaksi ei meistä kukaan rupea, ei yksityisesti eikä liioin luokkana!—Ei vaikka joka mies erotettaisiin, lisäsin vielä.
Sanoin ja istuin. Rehtori kalpeni. Pitkän aikaa hän seisoi äänettömänä ja hieroi kaulustansa. Sitten meni sanaakaan sanomatta opettajahuoneeseen; sillä kouluneuvosto oli asiaa varten koolla.
Ja muutamien tuskallisten minuuttien jälkeen meille annettiin tieto, että neuvosto oli päättänyt vielä kolme päivää odottaa tunnustusta ja muussa tapauksessa erottaa koulusta joka viidennen oppilaan.
Minä olin päivän sankari. Minua lyötiin olalle, minusta sanottiin: kas se on mies! Ja kulkiessamme parvissa pois koulutalosta,—kun kaduilla sytyteltiin iltalyhtyjä,—näin ja kuulin, ettei ainoastaan siinä parvessa, jossa minä kuljin, vaan myös edelläni ja takanani kehuttiin minua.
Kuninkaitten parvi kulki edellä, ennätti lyhdyn alle kadun kulmaukseen ja piti siinä lyhyen neuvottelun. Kun me tulimme kohdalle, sanoi kuningasten kuningas, että eikö mentäisi Majefskiin. Mutta Majefski taisi olla jokin juomapaikka. Ymmärsin heti, että siinä nyt minulle tarjottiin avain heidän sisimpään toveruuteensa. Tule meidän kanssamme juomaan ja osota että olet hylännyt sen mittapuun, jonka mukaan opettajat arvostelevat siveyttä, niin me sinut tunnustamme!
Me menimme eräälle harvinaiselle ja hämäränpuoleiselle poikkikadulle. Kapean portin läpi pujahdimme lankkuaidan ympäröimälle mäkipihalle, ja nousimme jyrkkiä rappusia myöten puisen talon toiseen kerrokseen. Huone, johon tulimme, oli suurenlainen, mutta hyvin matala ja pimeästi valaistu. Huonekalut olivat alkujaan kai esittäneet jotain punaista komeutta, mutta olivat aikain kuluessa saavuttaneet samallaisen rasvaisen täpläisyyden kuin seinäpaperit ja muinoin valkea pöytäliina. Kun olimme istuneet pöydän ympärille ja kauan aikaa juhlallisina odottaneet, aukeni ovi, ja eräs naishenkilö, jonka puku oli täyteläisten rintain alta samalla tavalla tummentunut kuin sohva ja pöytäliina, kantoi sisälle ison tarjottimen. Se oli täynnänsä kiliseviä laseja, keskellä oli kannu höyryävää vettä, suuri sokeriastia ja karahvi keltaista konjakkia.
En ollut eläissäni vielä tämmöistä juomaa ottanut suuhuni. Kuuma vesi ynnä konjakki maistui minusta kamalan pahalta. Ja minun oli suuresta onnesta huolimatta perin vaikea pitää suupieliäni hymyssä; ne kiertyivät ihan vinoon—pöytäliinan, tuon naishenkilön ja nyt vielä tämän kitkerän sokeriveden takia. Join sentään urhoollisesti kokonaisen lasillisen, ja minulle laitettiin uutta.
Nyt rupesi yksi kuninkaista laulamaan erästä hyvin pitkää laulua kolmesta juutalaisesta, jota laulua en ollut ennen koskaan kuullut:
»Det var en gång tre ju-u-dar, ju-ju-ju, ju-ju-ju, ju-ju-ju, tre ju-udar, det var en gång tre ju-udar».
Ensin tuntui tuo renkutus hirmuisen typerältä. Mutta kuningas otti alusta ja taas alusta, ja yhä ryhdikkäämmin sekä vaati jokaista yhtymään loppusäkeeseen. Kun olimme toistaneet laulua puolikymmentä kertaa, alkoikin se saada merkillistä lentoa ja vauhtia. Mitä enemmän tahti varmistui, sitä selvemmin siinä alkoi tuntua joku salattu sisällinen rytmi. Ja tämä nostattava rytmi muuttui jonkinlaiseksi vertauskuvaksi meidän toveruudestamme, meidän yhteisestä uhmastamme opettajia vastaan.