»Den förste hette Abraham, a-a-a, bra-bra-bra, ham-ham-ham, Abraham, den förste hette Abraham!»
Hei vaan! Kippis!
Yksi kuninkaista pani kätensä minun olalleni ja jatkoi laulua. Minä katson eteeni ja laulan ja näen hänen ja muiden yhdellä tavalla suu auki, silmät pullollaan laulavan, ja minut tempasee jokin repäisevä ilonpuuskahdus, avartava ilonvavahdus. Ensi kerran tunnen, että nuo toverien tutut koulupenkeillä kuluneet takit ja liivit, nuo jokapäivä nähdyt hiustupsut, nuo ulkoaopitut nenät, silmät ja äänet ovat todella varsinaisten ihmisten, ystävien, eikä ainoastaan koulupoikain. En voinut olla ottamatta kaulasta sitä kuningasta, joka äsken oli pannut kätensä minun olalleni. Hän ei lainkaan oudostellut sitä, vaan herkeämättä laulamasta—voimainsa yltäkylläisyydessä nosti minut maasta ja kantoi ympäri huonetta, sekä laski sitten taas alas. Uusi, ennen aavistamaton toveruus ja uskollisuus yhdisti meidät toisiimme tänä iltana.
»Den andra hette Isakob, i-i-i, sa-sa-sa, kob-kob-kob, Isakob, den andra hette Isakob!»
Kuninkaat kilistelivät laseja minun kanssani ja kuninkaitten kuninkaat rupesivat tasa-arvoisiksi ystävikseni. Kaikki sinukset ja cosinukset, kaikki logaritmit ja geometriset sarjat, kaikki oratio obliqvat ja Westfalin rauhat ne menivät pieniksi ja mataliksi, ne kadottivat sen merkityksen, minkä opettajat pitkinä, harmaina kouluvuosina olivat yrittäneet niille antaa, asettuessaan elämän ja meidän välillemme ja sanoessaan: ainoastaan sinusten ja cosinusten kautta kulkee tie elämään. Ei! Elämä oli tässä meidän toveruutemme uhmassa. Pieneksi keräksi meni koko opettajisto ja vieri pois tieltä meidän koskena kohisevan vapaudenlaulumme tärisyttävästä voimasta:
»Den tredje hette Jakobin, ja-ja-ja, ko-ko-ko, bin-bin-bin, Jakobin, den tredje hette Jakobin!»
Lauloimme yhä ja yhä uudestaan, kunnes emme enää malttaneet pysyä paikoillamme. Muutamat rupesivat laulun ohella voimiansa koettelemaan nostamalla nojatuoleja ilmaan yhdellä kädellä ja yhdestä jalasta: ja laulun tahtiin sekaantui yhä kimakampia hihkahduksia. Sakean tupakinsavun vuoksi ei enää näkynyt kuin epäselviä, savussa sikin sokin hyppeleviä olentoja, tai oikeammin sanoen ikäänkuin yhteydettömiä, irrallaan olevia ruumiinjäseniä, huitovia käsiä, läheneviä ja eteneviä naamoja, jotka vihdoin kaikki lauluntahdin jätettyään huikeasti ääntelivät omiansa.
Muuta en sitten enää muista tästä merkillisestä illasta kuin sen lopun.
Minä menin ulos vilvottelemaan ja kun tulin pimeälle pihatörmälle, muistan, kuinka melu yhtäkkiä vaihtui syvään hiljaisuuteen, ja äänetön tähtitaivas katsoi pimeästä suoraan lakittomalle päälaelleni ja silmiini.
»Se on hyvä»—sanoin minä taivaalle—»ole sinä vaan siellä!»