Kun rupesin astumaan, niin joka askeleella luulin maan olevan kauempana kuin se oli, joten jalkani siihen ennen aikaa hauskasti töksähtelivät. Minua huvitti suuresti, etten voinut seista horjumatta paikallani. Aidan takaa himmeästi paistavan katulyhdyn valossa poksahteli hengitykseni höyry ilmaan keväisen yön pakastuksessa. Katselin myhäillen tuota muka niin erinomaisen suoraa aitaa ja ajattelin, että sekin, niinkuin cosinukset, oli oikeastaan paljon vähäpätöisempi laitos kuin kuvailtiin, ja että siis myös sen hajottaminen maan tasalle olisi sangen suotavaa ja paikallaan. Rupesin rynnistelemään sitä vastaan, mutta se ei huojunut. Löysin tangon ja pujotin sen portinpuoliskon alle, aikomuksessa nostaa koko portin saranoilta.
Samassa tulivat kaikki pojat ulos. He olivat lähdössä.
Mitä sinä rytyyttelet?—kuulin minä jonkun tovereista sanovan ja minulle pantiin lakki päähän. Toinen kysyi minulta: »Mistä vihat?»
Minä sanoin:
—Se on hävytöntä!
He kysyivät:
—Mikä on hävytöntä?
Minä vastasin:
—Nämä portit täytyy nostaa saranoilta, että ihmiset pääsee kulkemaan.
Ja samassa toinen isoista portinpuoliskoista irtautuikin yläsaranastaan, ja kallistui pahasti retkalleen alemman saranan varaan. Nyt ei pikku ovi, joka oli isossa portinpuoliskossa, lainkaan päässyt aukenemaan. Pojat kävivät käsiksi isoon porttiin, nostaakseen sen jälleen paikoilleen. Mutta se höltyi alemmastakin saranasta ja kaatui suuresti rämähtäen katukäytävälle. Laajalti kajahtelivat tyhjät kadut öisessä hiljaisuudessa.