VANHA-LIISA kantaa useamman kerran kyökkiin pöytätavaroita, sitten tuo palavan, valkeakupuisen lampun ja asettaa tyhjennetylle pöydälle; vihdoin johtaa sisälle Maria Martolan, pidellen tätä kädestä, osottaa oikeanpuoleiseen huoneeseen päin, nyykäyttää päätä, taputtaa Maria Martolaa hiljaa olalle, suostuttaen istuutumaan kyökin ovea lähimpänä olevalle tuolille. Jättää Maria Martolan yksikseen.
MARIA MARTOLA harmaassa nutussa ja hameessa, valkoinen liina päässä, vähän silmillä, katselee ympärilleen kuin unissaan, ymmärtämättä missä on. Suu menee äänettömään nauruun ja vetäytyy sitten totiseksi. Anton Leanderin ilmestyessä oikealta nousee seisaalleen, ja kuultuaan hänen äänensä syöksähtää kyökin ovelle, ikäänkuin paetakseen, mutta jää kuitenkin paikalleen.
ANTON LEANDER tulee tietämättä, että Maria Martola on sisällä. Pysähtyy masentuneena: Maria … Maria ei pide pelkke minua… Mine ei tienny … ett… Mine pyyde teit, sano, oliko se laps minu?
MARIA MARTOLA vaikenee, painaa päänsä alas: Olihan se … te tiedätte.
ANTON LEANDER. Mine olis maksanu lapseneleke… Miks Maria sen teke?… Ny käy Maria hoonost… Ja minu … mite pite minu tekemen?! Oh!
MARIA MARTOLA. Minä tunnustan. Olen tappanut.
ANTON LEANDER. Mut asia tule oikköyden etten. Mine on jeevi ett nosta juttu… Mine ei voi olla befallningsman teme jelkke … suuri heppe kohta minu … Maria ymmerte…
MARIA MARTOLA. En minä ilmaise, olkaa huoletta.
ANTON LEANDER. Mine kiitte Maria. Mut mine teytte pite poliistutkinto— nin—ja mine teytty vangita Maria.
MARIA MARTOLA. Itse tahdon vankeutta, lepoa, unta tahdon.