Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa. Tämä on vanha heprealainen viisaus. Juutalaiset ovat sen näin sanoihin pukeneet, mutta aavistuksena sama asia näyttää elävän kaikissa vanhoissa uskonnoissa, ja ennen kaikkea se on kristityn maailman tietoisuuteen painunut.
Mitä merkitsee, että Jumala on tehnyt ihmisen kuvaksensa? Saammeko siis päinvastoin myöskin päättää, että katsoen ihmisen kuvaan voimme nähdä mimmoinen Jumala on? Niin luulisi. Jos Jumala on tehnyt ihmisen oman itsensä kaltaiseksi, niin me, tietäen minkäkaltainen ihminen on, tiedämme jokseenkin minkäkaltainen Jumala on. Pakanat ovat käsittäneet tämän asian kaikkein yksinkertaisimmin. He ovat veistäneet puusta tai kivestä ihmisenkaltaisia olentoja, asettaneet ne pyhiin paikkoihinsa ja sanovat niitä jumaliksi. Myös tiedämme muutamista heprealaistenkin vanhimmista kirjoituksista, että kuvailtiin Jumala jotenkin näkyväisen ihmisen kaltaiseksi,—ehkä vähän suuremmaksi.—Usein meidänkin päivinämme ihmiset pitävät mielessään lapsena saatua kuvaa jumalasta ja ajattelevat sitä esimerkiksi vanhan valkopartaisen, pilvien lomasta katselevan ukon kaltaiseksi, voimatta vanhoinakaan luopua tästä totutusta ajatuskuvasta. Mutta he ajattelevat näin tottumuksesta. He tietävät toista. Kehittyneemmälle järjelle on tietysti päivän selvää, ettei Jumala siinä merkityksessä ole ihmisen kaltainen. Mutta yhäkin vaan kuitenkin Jumalan ominaisuudet päätetään ihmisten ominaisuuksien mukaan. Aivan niinkuin mikäkin kruunupää hallitsee muka Jumalakin kaikkisuutta enkelilegionainsa avulla,—milloin vihastuen milloin taas leppyen alamaisiinsa,—milloin lähettäen heille vitsauksia pahojen tekojen tähden, milloin taas vuodattaen armoansa heille, ja alituiseen valmistaen noita suuria päätöskäräjiä, joissa aikoo lopullisesti erottaa pukit vuohista, tuomita vastenmieliset kadotukseen ja palkita mieluisat. Kuninkaallisen ihmisluonteen mukaan Jumalakin ajatellaan suurenmoiseksi sotaherraksi ja tuomariksi, mahtavaksi majesteetiksi, joka uhkaa ankaralla Siperialla tottelemattomia niskureita ja taas lempeästi palkitsee nöyriä alamaisiaan. Tähän tullaan, kun ihmisen ominaisuuksista päätetään Jumalan ominaisuuksia.
Mutta lieneeköhän se tarkoitus?
Jos Jumala loi ihmiset kaltaisiksensa, niin eihän se merkitse, että me saamme luoda Jumalaa ihmisen kaltaiseksi. Vaan ihmisen on oleminen semmoinen kuin tiedämme Jumalan olevan.
Ja silloin syntyykin kokonaan toiset vaatimukset ihmiselle.
Olla Jumalan kaltainen merkitsee ensiksikin olla niin näkymätön kuin mahdollista, sillä eihän Jumalaa missään näy. Ollakseen Jumalan kaltainen ei ihminen saa ketään pakottaa tahtoansa täyttämään, sillä eihän Jumala ketään mihinkään pakota. Ollakseen Jumalan kaltainen ei ihmisellä saa olla mitään herruutta toisten yli, sillä ei Jumala hallitse muuten kuin omientuntojen kautta. Ollakseen Jumalan kaltainen ei ihminen saa ryhtyä väkisin edes pahanteosta estämään, sillä ei Jumalallakaan ole muita aseita pahantekijää vastaan kuin tämän omatunto. Ollakseen Jumalan kaltainen ei ihminen saa olla kenenkään käskyläinen, vaan aina vapaa ja itsenäinen oma käskijänsä.
Tämä on todella ihmisen tie, hänen totuutensa ja hänen elämänsä. Tulla täydellisesti Jumalan kuvaksi ei hän voi niinkauan kuin hänellä on ruumis. Mutta sitä kohden hän tahtomattaankin kulkee. Eikä hän voi olla joka hetki näkemättä sitä kynnystä edessänsä, jonka toisella puolella hänellä ei enää ole ruumista, ei mitään pakotuskeinoa toisia vastaan, ei mitään käskyvaltaa, ei mitään mahtia, ei mitään näkyväisyyttä, vaan hän on se näkymätön, tuntumaton, tilaa ottamaton, sanaton, nimittämätön henki, jota sanotaan Jumalaksi ihmisessä.
Niin että Jumala siis todella on tarkoittanut luoda ihmisestä oman kuvansa, mutta vähän toisessa mielessä kuin ihmiset tavallisesti luulevat.