Ja varsa vavahti lähteäkseen.
Nyt, nyt kohta kiristyvät ohjat, nyt kohta jälleen juoksen myrsky vihurina.
Mutta käskyä ei kuulukaan. Reessä ovat hiljaa, hiljaa, niinkuin korkealla taivaalla, missä tähti äänetönnä putosi…
Mikä on aikomuksesi, minun kultainen isäntäni? Olenhan palvelijasi kiireestä kantapäähän, olen valmis, jalkani keveinä notkahtelevat, käske jo! Vien sinut ja hänet vaikka maailman ääriin, tuiskuna lennän, vihurina kiidän … käske, käske jo?
Mutta ohjat riippuvat rentonaan kenenkään niihin tarttumatta.
Vihdoin varsa alkaa yhä levottomammin tanssahdella. Näin tehden se tulee liikkuneeksi joen suuta kohden, missä vesi avonaisena virtaa. Varsan tuska yltyy, sillä se tuntee luvattomilla hypyillään jo ansainneensa sivalluksia ja odottaa vaan hetkeä milloin piiska vingahtaa.
Nyt se jo hypähtelee nelistellen paikoillaan Ja nyt—nyt kohosi pystyyn takajaloilleen.
Silloin jää murtui. Varsa ehti töytäistä eteenpäin, se löi etujalkainsa terävät hokit jäänreunaan, mutta jää murtui etujalkainkin alta, ja musta juoksija vajosi rekineen päivineen syvyyteen.
Hetken vaan veden kierteet kohisten peuroivat pohjamujujen kanssa, sitten kierrellen soluivat toistensa ohi. Nousivat pohjasta jäälohkareet, kiiluvat kulmat edellä, ja paneutuivat takaisin pinnalle. Jo on kaikki jälleen hiljaa, ja korkean taivaan tähdet kimaltelevat uudestaan hyytyvän veden kalvossa.