Mutta niemen ohi tultuamme tuikahtaa kaukaa vastaisen metsärannan pimeydestä valo, ja ohjissani tuntuu iloinen vavahdus. Ja vaikka sinä käänsit suoraan sitä valon tuiketta kohden, joten matkamme nyt pitää Ison selän ammottaville syvyyksille, mieleni äkkiä kepenee valon tuikkeen nähtyäni ja minussakin käy niinkuin ohjissa iloinen vavahdus. Nyt tiedän minne mennään. Tuon talon muistan aina enkä unohda koskaan. Kesän aikana käytiin kahdesti siellä, ja viimeksi kun koivun lehti oli keltaisena. Puoli päivää oli matka kestänyt Isonselän ympäri. Oli sielläkin nuori isäntä, yhtä kookas kuin minun, vaikkei tosin yhtä kauranantelias. Kun viimeksi kävimme siellä, talutti se vieras isäntä minut talliin, missä oli muita hevosia, antoi heinää eteeni ja meni. Mutta hetken kuluttua juoksi talliin salavihkaa hänen emäntänsä, hilpeä nainen, ja vaikka minä luimistin hänelle korviani—sillä en ole milloinkaan hameellisia kärsinyt—tuli hän minun pilttuuseeni ja kaasi kaksi kapallista mustaa kauraa hinkalooni. Ihmettelin, että hän vielä kiersi kätensä minun kaulani ympäri, puristi päätäni rintaansa vasten ja kahdesti kuumasti kuiskasi isäntäni nimen.
Mutta jäitse ei oltu sinne vielä milloinkaan ennen menty eikä yön aikana koskaan käyty. No niin, nytpä käydään yönkin aikana ja mennään suoraan Isonselän yli. Ja jää kestää … kestää… Mieleni keventyy ja isäntäni huomaamatta varastan kiellettyä vauhtia yhä enemmän. Vihdoin tunnen ohjien höltyvän ja se merkitsee, että saan lähteä valtoinani kiidättämään.
Risahdelkoot, paukahdelkoot äsken hyytyneet vedet, nyt ei jää enää ehdi aitani murtumaan, vielä vähemmin minä siihen uppoamaan, nyt eivät petä syvien sillat, vaikka hokki läpitse lyöpi, nyt olen keveä kuin höyhen ja nopea kuin myrskypilvi. Pelko jää jälkeen ja hurjuutta puhaltaa mieleeni vinha tuuli, jonka vastaani nostatin. Harjani liehuu ja sierameni tulta syöksevät. Avaruudet ovat minun vallassani!
Hetken hurmaava huimaus vaan: Iso selkä on jo takanani! Eikö tuossa jo häämötä vastarannan metsäinen manner ja eikö tuossa ole se kaukaa tuikkinut ikkunavalo? Ja tuossa jo joensuu, jonka ääressä talo sijaitsee… Huh! Etpä ollut pitkän pitkä, sinä Isonveden selkä, juoksin ylitsesi nopeammin kuin yksikään kesäinen vihuri.
Olin juuri ottamassa huimimman vauhdin, voittoni riemussa rientääkseni jyrkälle rantatöyräälle. Silloin ohjat äkkiä kiristyvät. Vauhtiani hilliten isäntäni vaatii minun hiljaa käymään. Eikö siis mennäkään sitä kauraa…? Koetan hypähtelemällä varastautua eteenpäin edes jonkun askeleen lähemmäksi rantaa, mutta ohjat vaan kiristyvät, käskien pysähtymään. Minä pysähdyn. Heittelen päätäni, vaahtoa roiskuu suustani jäälle, kuolaimet ovat katketa hampaissani. Seisomme … seisomme… Hän kaiketi odottaa jotakin.
Jo liikahtaa hiljainen valo tuvan ikkunassa, värähtää niinkuin säikkyväinen. Mutta kiristyneissä ohjissa minä tunnen isäntäni käsien alkavan vavista.
Hetken kuluttua avautuu tuvan ovi hiljaa. Eteiskodassa kaikki esineet kirkkaasti valaistuvat, kiulu, kirnu, kangaspuut. Isäntäni kädet vapisevat yhä tuntuvammin. Nuori vaimoihminen haparoi tuvasta kotaan, kalpeana, sama, joka silloin eteeni kaurat kaasi. Aristelee, katsahtelee taakseen, kuuntelee, koettaa nähdä yöhön. Isäntäni kädet vapisevat.
Ei kuule se vaimo tähtien laulua, vaikka ne häntä kieltävät jäälle tulemasta, lumiset ahot kieltävät, kodan kiulu kieltää, kirnu kieltää. Vaan jollet niitä kuule, onhan tuolla tuokkonen kodassa, valkokylki katon alla, kuule kuinka se sinulle hädissään huutaa! Muistatko, sinä kesänä, valoisana, valkeana, niittysirkan sirkuttaissa, marjoja poimit minuun, valkoisilla sormillasi, käsillä viattomilla? Palaja tupaan takaisin, sama kesä tulevi vielä, sama joutuvi juhannus!
Ei hän sitäkään kuule. Tulee ulos, painaa oven jälkeensä kiinni. Kodan eteinen pimeni…
Rannan hämärää lumitöyryä laskeutuu nopeasti tumma haamu. Se on hän. Vaipan helmakulmat jo erottuvat. Jo tulee mustalle jäälle. Tahtoisi juosta, mutta lyhyt on askel tähtien tanssilavalla; liukastellen, käsiä ojennellen hoikka naisvartalo astuu rekeä kohden. Jo on luona. Jo heittäysi rekeen.