Nuori, musta juoksijavarsa oli illan pimeässä loppuun syönyt appeensa, ja oli kylläinen. Äänettömän syysyön tähti kimalteli tallin huurtuneessa ikkunassa. Jalkain alla kahisi kuusenhakoja ja kuivaa oljenpahnaa. Varsa käänteli päätänsä, purra rouskasi kerran pilttuun lautaseinään, kihnutteli sitten polveen poskeansa. Pitkälti oli vielä ihanan aamun valkenemiseen, jolloin tallien portit taas aukenevat huikaisevalle kinoksien paisteelle, kun sisälle jälleen astuu se nuori isäntä, se kookas, kauravakka kainalossa, ja suitset iloisesti helskähtävät hänen kädessään. Mutta aamun odottaminen jo näin iltayöstä tuntui vielä kovin aikaiselta. Varsa rupesi ajan kuluksi ajattelemaan laskeutuisiko kerran ihmeekseen makuulle pehmeille kuivikkeille. Oli sentään siitä asiasta kahdenvaiheilla, sillä pimeissä tallin nurkissa tuon tuostakin paukahteli kumeasti, mikä pani säpsähtelemään. Hamuiltuaan seimeen pohjasta viimeisetkin jauhoiset oljensirut ja päästyään vakaumukseen siitä, että paukahdukset olivat pakkasen, varsa rupesi vihdoin notkistamaan etupolviansa laskeutuakseen makuulle, mutta ojensi ne taas, katsahti vielä kerran ikkunasta ja oli varmuuden vuoksi säpsähtävinään: Mikä kamala musta viiru tuossa lumella?! ajatteli se korvat hörössä, vaikka kyllä tiesi viirun kuutamon varjoksi, joka talosta tutusti lankesi pihan lumikentälle, samalle kentälle, missä nuori isäntä vastikään päivällä oli hänen kanssaan iloa pitänyt, juoksuttanut ympäri pihaa, sitten sylkyreen eteen valjastanut ja he lähteneet kiitämään tuprahtelevaan valkoiseen sekamelskaan.—Vielä oli varsa hätkähtävinään pimeätä kuistia, vaikka hyvin aavisti millä kohtaa siinä pimeässä se tuttu ovi oli ja ne tutut kaidepuut, joiden yli hänelle päivällä leipää kurotettiin, kun hän vallattomasti lumessa piehtaroituaan saapui rappusten eteen ja leivän antajia tuvasta kutsuen kaapi kavioillaan astuimia.—Sitten ei säikkymisen syitä enää löytynytkään. Varsa huokasi syvään kylläisyyttään, jännitys katosi korvista, säihky silmistä, pää painui, alahuuli meni lerpalleen,— huokaus vielä, ja varsa retvahti pehmeille pahnoille pitkäkseen.

Mutta eivät ehdi vielä nuoren hevosen räpytteleväiset silmäluomet ummistua ennenkuin ulkona narahtaa rekivajan ovisarana. Varsan pää hetkahtaa jälleen pystyyn.

Selvään kuuluu yön hiljaisuudessa kuinka vajan ovi varovasti avataan. Mitä nyt? Varsa kavahuttaa etujalat ojennukseen ja höristää korvansa pystyyn suipeiksi kuin keihään kärjet.

Reki vedetään hiljaa vajasta.

Varsa nousee ja koko hänen ruumiinsa vavahtelee jännittyneestä ihmetyksestä. Hän kuuntelee ja kuuntelee. Taas ei kuulu mitään. On kuin öinen liikkuja olisi puolestaan sitä varsan nousemisen kolinata säikähtänyt. Mutta nyt jo pannaan avain tallinoven lukkoon. Kalahtaa avaimen ensimäinen kierre. Taas on hiljaa. Kalahtaa toinen. Yläovi aukeaa ja sen nelikulmaisessa hangen kuutamossa varsa näkee kookkaan ihmishaamun, öisen varjon, suitset kädessä.

Mutta sinähän se oletkin minun isäntäni, hirnahtaa varsa, iloisesti valveutuen.—Miksi tulet varsasi luo hiljaa kuin varas, ja … ja mikset puhuttele tapasi mukaan, etkä taputtele?… Miksi panet nopeasti valjaat selkääni, niinkuin kiirehtisit lähtöön, etkä kuitenkaan irroita marhamintaa, vaan kesken kiirettäsi äkkiä pysähdyt, nojaudut minua vastaan, ja minä tunnen lantiotani vasten sinun rintasi kuohuvan tykinnän?

Mikä onkaan mielessäsi? En ole sinua tuollaisena ennen milloinkaan nähnyt. Viet minut kiireesti tallista, nostat sylkyreen aisat kupeilleni, käännät rahkeet luokan päiden ja aisain ympäri, kiristät länget yhteen—ja samassa jo annat rinnuksen laueta jälleen auki, aivan kuin epäilisit koko lähtöä, mietit, vedät rinnuksen uudestaan kiinni. Taas annat laueta auki, taas vedät kiinni…

Mutta jos olit valjastaessasi kummallinen, niin vielä kummallisempi olet ajoon lähtiessämme. Tuskin olin hypähtänyt liikkeelle ja varoitussivalluksen sinulta saatuani tasoittanut juoksuni hypystä raviin, kun sinä äkkiä jo taas kiristät ohjia ja jyrkästi käännät suoraan kinokseen—ja siitä polulle, jota emme vielä koskaan ole kulkeneet, ajat navetan takaa saunatielle ja siitä alas rantaan! Ja rannassa—voi kauhistusta!—vaadit minun mennä lumettomalle, pimeälle jäälle, jossa vielä ihan äskettäin mustat syksylaineet loiskuivat. Ja taas varottaen sivallat minua, etten vaan peloissani tanssisi ennen jäälle loikkaamista, etten epätoivon vimmassa hyppäisi sinne, vaan kauniisti ja rauhallisesti astuisin tuolle mustalle, hyytyneelle veden pinnalle, joka varmaan heti roiskahtaen murtuu altani. Ei, minä käännyn pois, käännyn väkisin! Mutta taas armoton sivallus, ja minä seison kuin seisonkin paikallani. Tunnen suussani kuolainten ankaran käskevät nykähdykset. Sinäkö—sinäkö se olet, minun kultainen isäntäni?—Tuskan hiki kohoo korvieni juureen. Ei, ei, en mene milloinkaan! Perääntyen minä karahutan takajaloilleni. En milloinkaan, en milloinkaan!—Silloin sinä, armas isäntäni, iskujen asemesta nouset reestä, taputtelet minua ja hellimmillä sanoillasi lepyttelet. Tiedät sen hyvin—en voi minä silloin sinua vastustaa, murtukoon jää, astun siihen. Ensin toisella etujalallani, sitten toisellakin. Merkillistä! Jää vaan risahti, ei murtunutkaan. Sinä istut jälleen reessä, nyt ovat jo takajalkanikin jäällä. Astun lyhyin askelin, alleni tuijottaen. Sinä sallit astua käyden, kunhan vaan en rupea hyppelemään. Ehkä sinäkin pelkäät, koska kuulen koko ajan: sjoh, sjoh, sjoh… Ja minä käyn ja kierrän oikealle, missä häämöttää niemen ranta, sinun kääntäessä päätäni vasemmalle, joten tulen kulkeneeksi sinne minne tahdot: suoraan pimeälle ulapalle. Nyt alan juosta, keveämpi ollakseni. Pimeään, aina vaan pimeään, aukealle, pois rantamilta, yöhön… Kavioini kapse kierii pitkin kalseaa jäätä autioon pimeyteen: hok, hak, hak, hok, hok, hak, hak, hok… Ja taivaan tähdet jään mustassa kalvossa minulle tahtia tanssivat.

Voi sinä kultainen isäntä, tähänkö minut hukutat, oman varsasi vireän, oman sorjan kutriharjan, kasvatin kotiahojen, lepikkojen lellitellyn, oman leikkikumppanisi, oman entisen ilosi, juottamasi, syöttämäsi, riimusta taluttamasi?

Voi sinä kultainen isäntä, mitä tehdä aikonetkin, heitä musta öinen mieli, käännytä kotikiville, tulee kohta toinen päivä, uusi aamu valkenevi, juoksen niinkuin ennen juoksin, viatonta viedessäni, lumihangen paistaessa kevätauringon kerällä!