ANTON. Niin, Tyyne, minu pite lehette paperi varhan hoomen aamu. Mine ei voi kauemmi.
TYYNI. Minä yksin tiedän mitä se on sinulle maksanut. Mutta parasta on näin, usko minua, parasta on näin. Aivan kuin olisin pelastanut sinut jostakin…
He ovat tulleet oikealle etualalle ja pysähtyneet.
ANTON. Sano Tyyne ny minulle mite se sinu Tolstoi olis keskeny tekde tes asias?
TYYNI. Niin, Tolstoiko? Niin, luulen melkein että hän olisi käskenyt sinun erota minusta ja … mennä naimisiin Maria Martolan kanssa. Niin minä ainakin luulen.
ANTON menee polvilleen Tyynen viereen tarttuen hänen vasempaan käteensä, kömpelöllä tavalla purkaen rajun liikutuksensa: Sitä ei mine voi.
Kyökistä ilmestyvät ensimäisenä poliisi, kantaen palavaa lyhtyä, sitten Leontjev, lapio kädessä, ja viimeisenä Vanha-Liisa, säkkikäärö käsivarsilla. He katsahtavat pysähtyen Tyyni Leanderiin, mutta sitten jatkavat matkaansa, mennen peräkkäin hiljaa varpaisillaan kansliahuoneen ja eteisen kautta ulos.
TYYNI LEANDER liikahtamatta asennostaan katsoo taakseen ja viittaa heille oikealla kädellään, etteivät pysähtyisi, vaan menisivät Anton Leanderin huomaamatta ohitse; sitten kääntyy jälleen tämän puoleen, silittää hänen päätään ja jatkaa keskustelua niinkuin ei olisi mitään tapahtunut: No niin, Anton … jospa et voi kaikkea … kuka voikaan kaikkea … sinä olet ainakin tehnyt minkä olet voinut … sinä olet…
ANTON nousee, sulkee Tyynen syliinsä, ei voi liikutukseltaan sanoa muuta kuin: Ysteve! ysteve!…