LÄÄKÄRI: No-no, Paavali ystäväni, enhän minä sano: se on luultavaa, minä sanon ainoastaan: se on mahdollista.
PAAVALI yhä poispäin kääntyneenä: Miksi pitää ihmisen kuolla?!
LÄÄKÄRI: Niin sanot ainoastaan siksi, että on kysymys omasta äidistäsi. Minä taas lääkärinä näen joka päivä kuolevia ihmisiä. Ja kaikilla heillä on äitejä tai lapsia tai muita rakkaita omaisia. Kaikkien on tämä suru kestettävä. Nyt on tullut sinun vuorosi. Ole mies!
PAAVALI: Voi, herra tohtori, tässä on sentään niinkuin jotain erikoista, aivan—aivan erikoista…
LÄÄKÄRI: Niin sanovat kaikki.
PAAVALI: Mutta—huomatkaa—me olemme äidin kanssa aina olleet yhdessä— minä pienestä asti, ja yksin ajatuskin, että hän nyt—tällä hetkellä juuri… Ei-ei, minä en voi elää ilman häntä… En voi!
LÄÄKÄRI: No mutta Paavali, Paavali! Sopiiko tuo sinulle! Katsoppas kuinka sinä olet jo suuri. Totisesti olet jo aikamies.
PAAVALI: Onko elämää kuoleman jälkeen?
LÄÄKÄRI: Kysytkö minulta?
PAAVALI: Sanokaa uskotteko!