LÄÄKÄRI: Niin, hyvä ystäväni, minä en rakasta näissä asioissa ihmisiä makeisilla hemmotella. Jos kysyt minulta, sanon suoraan niinkuin ajattelen: Pudistaa päätänsä. Luonnontieteiden täytyy tappaa yksilö.— Mutta—eläthän sinä äidin jälkeen, sinä jatkat hänen elämäänsä, sinä itse!
PAAVALI: Minä?
LÄÄKÄRI: Sinä juuri, ja sinun jälkeesi sinun tulevat lapsesi ja niin edespäin loppumattomiin. Iloitse elämästä niin kauan kuin se sinulla on.
PAAVALI: Minä en itsestäni … äidistä minä…!
LÄÄKÄRI: Tjah, Paavali,—voithan kysyä muilta. Jotkut sanovat, että ihminen kuoltuaan elää teoissaan. Karma. Katsoo Paavaliin: Et ymmärrä? —En minäkään. On toisia, jotka sanovat, että ihminen kuoltuansa— jotenkin noin—»viimeisenä päivänä»—nousee ylös haudastaan…
PAAVALI tekee torjuvan liikkeen: Ei-ei-ei…
LÄÄKÄRI: No siitäpä sen näet itse!
PAAVALI huokaa syvästi.
LÄÄKÄRI: Pois semmoiset, Paavali! Kun emme tiedä, niin emme tiedä. Ylpeänä kantakoon ihminen surunsa. Sekin on terveellistä.—Laskien kätensä takaa Paavalin hartioille: Myönnä, että voi olla hauskaa myös päästä irti äidin helmasta,—päästä avaraan maailmaan?—liikkumaan vapaasti, olemaan niinkuin itse tahdot,—miehenä, itsenäisenä miehenä? Mitä?
PAAVALI hymähtää lääkärin mieliksi.