Olli ei ottanut kuullakseenkaan. Käänteli vain Heikkiä vasemmalle ja oikealle ja sitten poistuen jonkin askeleen taaksepäin huusi innostuneena: Mainiota! Minä arvasin oikein! Sinusta tulee toinen mies!—Pidäs vähän päätäs pystympänä—niinkuin katselisit olkani yli!— Noin, noin, juuri noin! Suurenmoista!
—Sinä olet hullu, Olli!
—Pane tämä pystykaulus kaulaasi!
Mutta kun Heikki oli saanut Ollin pystykauluksen paikoilleen, purskahti
Olli nauruun.
—Katso peiliin itse! Tiesinhän minä, että ne olivat nuo sinun kiharasi!
Heikki alkoi ottaa kaulusta pois.
—Ei, ei, anna sen olla paikoillaan. Nuo kiharat on poistettava! Sinun täytyy erota pyhimysvanteestasi, rakas sielu!
Heikin teki niin hyvää heittäytyä onnettomuuksineen lapsen tavoin Ollin käsiin.
Sillä selvää oli, että Olli koetti olla näin iloinen ja ystävällinen vain lievittääkseen Heikin surua.
Eivätkä surut silloin tuntuneetkaan, ne olivat kuin haihtuneet.——