Kun he sitten menivät päivällisille suuren ravintolan yksinäiseen huoneeseen ja kun Olli päivällisen jälkeen alkoi juoda likööriä, tuli kaikki tyynni ihan itsestään puheeksi. Ja Ollillakin näytti olevan paljon puhumista Heikin asioista. Hän tahtoi kerrankin puhua suunsa puhtaaksi. Kaikkeen oli Heikki itse ollut syypäänä, sanoi hän. Heikki katsoi elämää liian lapselliselta—liian aralta kannalta. Hänessä ei ollut kylliksi miestä.—Ja se taas tuli epäluonnollisesta elämäntavasta. Olli näytti aivan riemuitsevan, kun hän pääsi tähän aineeseen. Se oli syvintä voitonriemua hänessä. Hän innostui eikä malttanut lauseitansa lopettaa. Hän ei voinut olla mistään niin vakuuttunut kuin nyt tästä.—Miehuus riippuu siitä, sanoi hän, että elää niinkuin mies. Eikä hän voinut lääkärinäkään muuta neuvoa. Epäilemättä riippuu psyykillinenkin kypsyys hyvin paljon tästä asiasta. Ja senvuoksi Heikki juuri olikin, sanoi hän, aina osoittanut eräänlaista luonteen kypsymättömyyttä, lapsellisuutta, joka teki hänet niin huomaamattomaksi, ettei hän voinut herättää edes toverien mielenkiintoa.
Olli tahtoi, että hän olisi tehnyt kerrassaan lopun ujoudestaan,— yhdellä iskulla tappanut kaikki epäilykset siinä suhteessa.—Se oli Ollin mielestä ihan välttämätöntä Heikille, jos mieli hänen tulla mieheksi. Se oli kaiken järjellisen elämän, kaiken kulttuurielämän ensimmäisiä vaatimuksia, se, että oli voittanut lapsellisen häveliäisyytensä, joka esti pääsemästä itsetietoisuuteen ja kuulumasta muiden silmissä miesten joukkoon.
Tämä nyt oli sitä samaa, mitä Olli oikeastaan aina oli hautonut itsessään. Ja Heikki oli sen tiennyt hänen sanomattaankin.
Mutta näin suorana vaatimuksena ei Olli ennen ollut esittänyt mielipidettään.
Hän odotti ilmeisesti selvää vastausta Heikiltä.
Ja Heikin piti nyt ainakin näyttää myöntyväiseltä. Hän olisi muuten kerrassaan vetäytynyt pois siitä ystävällisestä suhteesta, joka oli heidän välilleen niin äkkiarvaamatta syntynyt ja joka korvasi hänelle melkein kaiken. He olisivat taas eronneet ja olleet kylmiä toisilleen— ehkä ainiaaksi. Mutta nyt olisi Heikki vähimmin tahtonut luopua Ollista.
—Menemmekö parturiin, kysyi Olli.
—Mennään nyt sitten, sanoi Heikki ja tunsi selvästi, kuinka Olli sen käsitti myöntäväksi vastaukseksi myöskin muihin vaatimuksiinsa.——
He menivät hienoimpaan parturiin.
Täällä Olli määräsi kaikki.