Lulle katsahti alas asiantuntijan silmin: Aivan oikein, maakerrokset olivat siinä järjestyksessä päällekkäin kuin pitikin.
Fanny pudisti häntä hihasta: "Kuules sinä, insinööri! Osaatko sinäkin kaivoja katsoa? Sinunhan pitäisi osata, kun olet tutkinut maakerroksia ja vesisuonia!"
Lulle hermostui; eihän hän nyt heti tässä paikassa voinut selittää mitä hänen tieteensä asiasta tiesi.
Kaivonkatsojalla kuului olleen elohopeapullo ja jokin messinkikone kourassa, kun hän kaivonpaikkaa haki. Mikä kone se oli, sitä hän ei sanonut kenellekään.
Ja geologi väitti, että se on hullutusta kaikki tyynni. Vettä on aina jonkin matkan päässä maanpinnasta. Mutta Fanny nauroi niin sydämellisesti, että muutkin rupesivat nauramaan. Hän juoksi isännän luo, pujotti kätensä kiltin lapsen tavoin hänen käsivartensa ympäri ja sanoi: "Eikö niin, isäntä, nuo tiedemiehet eivät kelpaa mihinkään, he kun eivät tiedä kerrassaan mitään."
—Pitävät tietonsa salassa, sanoi isäntä leikillään,—niinkuin tämä kaivomestarikin tässä.
Fanny jäi toiselle puolelle kaivoa, kun muut jo tekivät lähtöä.
—Ah!—hän huusi—minun ritarini, minun ritarini! Kenen minä teistä valitsen?
Lulle ja Bruuno hypähtivät esille.
—Ei, ei,—sanoi neiti Fanny,—teistä ei kelpaa yksikään! Saanko pyytää—teitä, nuori herra Vuorela? Antakaa kätenne, minä aion hypätä yli.