SARKANEN. Ei, ei, antaahan olla. Niin sitä polskaa kun me mentiin, kaikki mitä tuvassa oli tanssijoita pysähtyivät katsomaan. Siinä rovasti pää kallellaan myhäilee, siinä vallesmanni, siinä ruununvouti ja heidän armolliset rouvansa, kaikki vain päätänsä kallistellen meille käsiänsä paukuttavat. Ei, veikkonen, ei sitä nykymaailman aikaan!
KALLU. Niin olivat herrat silloin, mutta toista on nyt. Nyt nauravat vain Sarkasen ahneutta.
SARKANEN. Vai nauravat?!
KALLU. Ja minullekaan eivät antaisi sitä Hilmaa, riivatut. Eivät päästä lähellekään. Ei sen vertaa, että saisin näillä silmilläni katsella. Itkeä minun täytyy.
SARKANEN. Älä itke poika. Mutta miksi et juo?
KALLU. Ei nyt viinakaan maita.
SARKANEN. Itsehän sanoit, että tämä se kaikki toiveet toteuttaa ja minullekin vielä hääpolskan toimittaa.
Itsekseen.
Vai nauravat!
Ryyppää.