Sarkanen, hoi, ymmärränhän minä, että sinä vihapäissäsi olet viinaa hakenut, kun en minä sinun mieltäsi noutaa tahtonut. Ja siitäkö sinä minulle suutuit, että minä Kallulta ne torpan rahat kielsin? Kaikesta kannattaakin suuttua! — No, tuota noin, jos nyt annettais sitten vaikka kolme sataa.
KALLU ilosta hytkähtäen. Hop!
EETLA. Mitä "hop"? Kyllä vaan se saa riittää meidän puolestamme, hankkikoot loput muilta. Mitä sanot? Sarkanen!
Koettaa kääntää Kallua päin itseänsä.
KALLU kääntyy nytkähdyksellä muka vihaisesti vieläkin enemmän poispäin
Eetlasta.
EETLA hellästi. Mutta kuulehan, Sarkanen…! No, annetaan sitten vaikka viisisataa, kunhan vian suusi vihdoinkin aukaset ja vihasi unohdat. Voih, annetaan kuusisataa, annetaan seitsemänsataa. Ei hän vastaa minulle mitään.
Kääntyy kyljelleen Kalluun päin, toinen käsi tämän olalla, yhä tunteellisemmin, vihdoin itkuun hyrähtäen.
Rakas mieheni, jonka kanssa me kolmekymmentä ajastaikaa nuhteettomassa Herran avioliitossa viettäneet olemme, — annetaan koko tuhat, niinkuin sinun tahtosi on… mutta sinun kiusattu ja hyljätty vaimosi ei voi unta näihin silmiinsä saada, ellet sinä rakkaassa sovinnossa jälleen käänny häntä kohti… kuule, kuule minua Rans Kaapriel Enkelpreht… ah minun täytyy itkeä…
KALLU on kuorsaavinaan.
EETLA hämmästyneenä ja loukkaantuneena kavahtaa istumaan. Hän nukkuu!
Nukkuu kesken kaikkea!