Mutta mistä sinua veivataan, posetiivi? Missä veivuuvärkkisi?
Kopeloi gramofoonia, joka alkaa soittaa entistä surullisen
viehkeää tanssisäveltä. Sarkanen peräytyy säikähtäen.
Älä, älä… enhän minä sinua veivaa, e-en minä veivaa… Jesta! Jesta!
Lakkaa jo hiivatissa! Vaikene, sanon minä, sinä selvität minun pääni!
Voi minua, voi minua!
Vaipuu väsyneenä ja epätoivoissaan permannolle
puolimakuulle tuolia vasten.
Mitä olet sinä tehnyt, Sarkanen? En osaa ajatella, päätäni huimaa ja kovin jäseniäni raukasee. Tähän nukkuu tämä mies, nukkuu virkistävään uneen kestääksensä tulevaista myrskyä ja rajutuulta, sillä tukkapöllyyn ja kahleiden kalinaan olen minä tästä heräävä. Voi etten enää milloinkaan heräisi! Voi että tämä olisi vaan unta: Että se olisi jo kauan, kauan sitten ollutta ja mennyttä, ja me rakkaan Eetlan kanssa istuisimme sylityksin taivaissa maallisen elämämme katoavaisuutta ja turhuutta muistellen! Ja harpun sävel hiljaa soisi valkopaita enkelien nappaillessa kultaisen kanteleen ihanasti helähteleviä kieliä… Voi minua, voi minua…
Nukkuu nyyhkytyksiinsä.
KOLMAS NÄYTÖS.
Sama ilta Sarkasen tuvassa.
Eetla ja Kallu makaavat vuoteessa entisissä asennoissa, edellinen seinän puolella, seinään päin kääntyneenä, jälkimäinen laitapuolella, selin Eetlaan.
Kallu on todella nukkunut ja kuorsaa hartaasti, kilpaa Eetlan kanssa.