»Siinähän se on höyläpenkillä edessäsi»—sanoi Mari ja heittäytyi toiselle kyljelleen seinään päin.
Kinturi meni höyläpenkin luo ja pitkissä siemauksissa joi väljähtynyttä kaljaa. Sitä tehdessään hän kuuli, että Mari oli jälleen nukkunut.
Silloin hän kääntyi ja meni takasin kamariin.
Syvään huoahtaen ja raukeana hän heittäytyi jälleen vuoteelle laimeasti puhutellen esi-isiään, ja heitä uskotellen, että oli todellakin vaan janoansa tuvassa käynyt. Ja yhtä laimeasti esi-isät kehuivat hänen lujaluontoisuuttansa.
Semmoinen hervottomuus tuli hänen ylitsensä, että hänen silmänsä todellakin ummistuivat, ja ennen kuin hän aavistikaan, loiskahteli jo mieli kuperkeikkaa vapauden ihanilla vainioilla.
Ohhoh, mikä lepo ja rauha autuaitten mailla! Aurinko paistaa, kiurut visertävät. Kinturi itse kyntää Luojan hyötyisätä kesantoa: kuohkeana kääntyy musta multa auran tieltä ja vaossa taivaiset västäräkit hyppelevät. Ei ole raja-aitoja, ei näy kivipyykkejä, vaan jokaisen on se minkä hän itsellensä muokkaa. Ei myös lapset köyhyyttä tuota, vaan iloa ja rikkautta. Pojat kasvattavat kotivarsoja ja tytöt hoitavat nuorempiansa ja kaikille riittää mielityötä kotitanhuvilla. Kas, siinähän jo tulee Aukustikin kesannolle: »antakaas isä kun minä lopettelen», sanoo hän. »Lopettele vaan». Ja poika nuorin voimin nostaa sahran, ravistelee, kääntää, ja lähtee uutta vakoa aukasemaan. Kinturi istuu ojan reunalle, pyyhkii hikeänsä, ihaellen katselee nuoren rotevuutta. Sitten nousee, panee piippuun, lähtee astelemaan kotimäelle, ja jo kaukaa kuulee kuinka Marin pirta paukkuu. Pihalla hän ottaa nuorimman lapsen syliinsä ja tulee tupaan. Hän pysähtyy avatun oven kynnykselle. Mari ei heitä huomaa, vaan kutoa helskyttelee, pehmeä tukannuppu korkealla päälaella, liivisillään, sukkasillaan, eikä lyhyet paidan hihat ylety kyynäspäihin. Kinturi laskee lapsen maahan. Silloin Mari katsoo taaksensa ja iloisesti naurahtaen kääntyy kangastuolinsa penkillä. Ja he katsovat toisiansa ja lukevat toistensa tunteet. On kuin Kinturi sanoisi hänelle:
»Vaikka täällä taivaissa lapsen syntyminen onkin aina uusi siunaus ja uusi onni vanhemmille, en minä kuitenkaan tule sinun luoksesi, kultainen Marini, sillä minä en tahdo sinulle uutta tuskaa tuottaa, en tahdo uutta rasitusta sinun armaille jänteillesi, enkä lisätyötä sinun heikontuneille käsiranteillesi.»
Ja on kuin Mari vastaisi hänelle kangastuolinsa penkiltä:
»Johan sinä puhut niinkuin muistelisit matoisen maailman asioita. Eivätkö minun tyttöni ole kasvaneet ja eivätkö kaitse minun karitsojani ja hoida minun pienoisiani? Ja jos vaikka tuhatkertainen tuska minua odottaisi ja jos työlleni ei päiviä riittäisi, kieltäisinkö minä sinua, kun sinä minun luotani lepoa haet? Ja jos taivas minua siunaa, niin työnkö pelosta minä hänen armonsa lahjoja hylkäisin?»
Kun Kinturi näkee nämä Marin ajatukset, alkaa hän vapista onnesta, suuresta, sykähyttävästä onnesta. Ja ottaa pari askelta tullakseen Marin luo.