Myös Mari tahtoo tulla hänen luoksensa ja nousee kangastuoliltansa ja lähestyy häntä.
Mutta juuri kun Mari tuli ja oli nostamaisillaan kätensä hänen kaulalleen, pamahti jokin, ja Kinturi hyppäsi istuvilleen vuoteessansa ja heräsi.
Kaikki oli sitä samaa vanhaa. Kelmeä, sumuntakainen kuu oli jo kerinnyt kohdalle. Tuuli huiskutteli tuttua paljasta koivunoksaa ikkunan edessä. Aukusti oli kaupungin töissä, neljä päivää oli tehtävä taloon, kauppias oli etukäteen vasikat ja voit ostanut, Iita oli tallin päällä, Hilta herrasväen palveluksessa——
Mikä ihmeen pamaus se oli?
Täysi hiljaisuus vallitsi. Mutta jonkun ajan kuluttua rupesi hiiri nakertamaan satimen rautaverkkoa, ja Kinturi ymmärsi, että hän olikin kuullut ainoastaan pienen läkkiplootun putoamisen loukun suun eteen.
Nyt oli siis vihdoinkin hiiri joutunut kiinni.
Se nakerteli levottomasti ja kiihkoisesti, välillä pysähtyi kuuntelemaan. Mutta ylös komeroon nousemisesta ei tullut mitään.
Kinturi nousi vuoteeltaan ja kyyristyi nurkkaan sekä otti satimen käsiinsä. Sen etuosassa istui hiiri kokoonlyyhistyneenä, liikkumattomana, mutta kuutamon heikossa valossa näkyi selvään vaan sen mustan kiiltävät tyrmistyneet silmät, jotka sanomattomassa kauhussa tuijottivat rautaverkon läpi Kinturiin, jotakin pelastuksen tilaisuutta odottaen.
»No, kas, onhan siinä murusia vielä, syö niitä, ja kauniistihan minä juttelen sinulle, ei vihaa, ei kiukkua. Luule vaan ja usko lujasti, että pelastut. Olet emähiiri, näen minä,—ja näen myös, ettet uskokaan olevasi häviössä,—et ymmärrä tätä konetta. Mutta katos minä tiedän, että sinun asiasi ovat peräti lopussa. Semmoinen kone se on tämä».
Ja Kinturi löysi naulan ja aikoi sillä likistää hiiren hengiltä. Hän pisti naulan rautaverkon läpi.