Kovasti henkeä puhaltaen ja kuumasta höyryten miehet nojautuivat viikatteihinsa ja huusivat kaljaa. Yksi heistä kirosi kuuluvasti isännän perään, joka pään keikahdellessa ja takin täristessä tyytyväisenä eteni heistä.
Vähän aikaa seistuaan miehet noutivat takkinsa ja kovasimensa, ja koko väki rupesi totisena lähtemään niityltä.
Silloin nuoriherra päätti mennä miesten mukaan ja liittyä heidän seuraansa.
Hän ei ollut vielä milloinkaan tosissaan keskustellut talonpoikien kanssa, ja jos olikin joskus sitä koettanut, niin se ei ollut ollenkaan onnistunut. Hän oli esiintynyt heidän edessään jonkinlaisena sukkeluuksien sanojana, jolle he pitivät velvollisuutenaan nauraa, vaikkei naurattanut eikä ollut edes sukkelaa. Tyhmempää suhdetta tuskin olisi voinut keksiä,—suu meni väärään, posket rupesivat vavahtelemaan, nauru oli luonnotonta, sanat tulivat suusta turhan meluavasti ja äänekkäästi. Ja hän matki jostain syystä heidän murrettansa, ja kuuli itse kuinka hän käytti sitä väärin. Mutta mitään muuta suhdetta kuin tuota sukkelan herran näyttelemistä ei hän ollut voinut tähän asti aikaansaada. Ja kuitenkin hän tiesi varmaan, että heidän ja hänen välillä on suuri, voimakas yhdysside, nimittäin se, että he olivat sen saman maalaisen luonnon lapsia, jota ainoata hänkin sydämmessään rakasti. Pohjalla oli jokin suuri yhdysside, mutta silmissä ja kielellä oli vaan väärinkäsitystä, eikä mikään puheenaine tuntunut koskaan olevan se oikea.
Mutta nyt hänellä oli kuin olikin oikea puheenaine.
Hän joudutti sentähden askeliaan ja saavuttikin miehet mäen rinteellä.
Kinturi sen huomattuaan, erosi edelle, sillä hän ei rakastanut puhella herrassäätyyn kuuluvien kanssa ja aina mieluummin vältti heitä. Mutta ne kaksi muonamiestä pysähtyivät vastaanottamaan herran tarjoomia pitkiä paperosseja ja sytytettyään ne hänen tulestaan ja vilkaistuaan syrjään, josta päin epäilivät heille naurettavan, läksivät nuorenherran kanssa rinnan kylään päin.
Nuoriherra rupesi nyt, myötäymmärrystä tavottaen, juttelemaan kuinka hänkin oikeastaan vihaa kaikkia niittokoneita, sillä sen kautta häviää vanha runollinen heinänteko. Hän sanoi »runollinen», mutta huomasi kohta, että sitä sanaa talonpojat eivät ymmärrä ja rupesi toisella tavalla selittämään, kuinka hauska oli ennen katsella niittomiehiä ja haravaväkeä, mutta nyt se ehkä kaikki häviää tuon ratisevan koneen tieltä.
Miehet myöntelivät ja hän itsekseen ilostui, että oli aivan odottamatta löytänyt tien tuohon hienoon yhteisyyteen itsensä ja heidän välillään. Ja siihen nyt lujemmin tarttuakseen hän rupesi vielä runollisemmin kuvaamaan entistä heinäntekoa. Mutta vaikka miehet myöntelivät moneen kertaan ja eri äänenpainoilla, eivät he omasta puolestaan yhtyneet puheeseen. Sen sijaan he käänsivät puheen ja rupesivat tiedustamaan sellaisten koneiden hintoja ja parhaita lajeja. Kysyivät, ovatko englantilaiset vai amerikalaiset koneet parempia,—seikkoja, joista hän ei tosin voinut antaa mitään tietoja.
Ja yksi sanoi ihan päinvastoin: