Miehet katsahtivat suu auki toisiinsa. Yksi muonamiehistä sanoi:
—Ei ole maata.
Tähän nuoriherra aikoi nostaa kätensä osottaakseen noin ylimalkaan metsiin päin ja sanoakseen: onhan tuollakin maata—ja tuolla—ja tuolla, sillä ei hän vielä milloinkaan, metsissä ja korpimailla harhaillessaan—joka oli hänen suurimpia nautintojaan—ollut tullut edes ajatelleeksi että ne olivat jonkun omaisuutta. Aina hän oli myös ihmetellyt, miksi ei niin moneen sopivaan paikkaan, niemen kärkiin— lahden poukamiin oltu rakennettu noita ihania pikku mökkejä, joita hän ei olisi vaihettanut komeimpiin kaupungin palatseihin. Mutta juuri kun hän aikoi nostaa kätensä osottaakseen miehille maita, hänet pysäytti ajatus, että hän ehkä sanoo jotakin tyhmää, ja hän vaikeni. Muonamies jatkoi:
—Eihän se meidänkään isäntä mistään hinnasta anna maata vuokralle, vaan tahtoisi häätää entisetkin torpparit.
Ja toinen muonamiehistä sanoi:
—Olisi Rauhalahden kartanon maanviljelysneuvoksellakin lääniä vaikka tuhannelle torpalle, mutta eipä vaan anna maitaan viljelyksen alle. Kasvakoon maa ennemmin kanervaa ja puolukan varsia, mutta älä tule pyytämäänkään arennille.
Kinturi, joka oli kaiken aikaa kulkenut vähän edellä ja toisella korvallaan kuunnellut keskustelua, jättäytyi nyt niin paljon että saattoi sanoa myrkyllisen sanansa siitä suuriläänisestä maanviljelysneuvoksesta, joka oli hänen erikoisen vihansa esineenä. Hän tarkotti maanviljelysneuvosta, mutta sanoi kaikista herroista yleensä:
—Mistä herrat löysiä miehiä töihinsä ottaisivat, jos köyhä väki maata saisi. Kyllä ne tietää, miksi eivät mailleen päästä!
—Mutta sehän olisi kauheata, jos niin on kuin te sanotte,—puhkesi nyt nuoriherra puhumaan.—Siitä täytyy kirjottaa sanomalehtiin! Te siis sanotte, ettei teille vuokrata maata? Niinkö?
—Ei pahinta korpimaatakaan.