—Jos olisit todella rakastunut, et varmaankaan noin kaivelisi itseäsi.
—Sinä et siis luule, että olen rakastunut?
Näin kysyen Edvard katsahti Vendelliin ja ihmetteli miksi tämä vähän punastui.
—Luuletko sitä edes itsekään?
Edvard huokasi eikä vastannut tähän kysymykseen ennen kuin taas pitkän miettimisen perästä:
—Kuinka sanoisin? Olisinhan minä tavallani silmittömästi ihastuksissani, mutta sittenkuin asiasta rupesi tulemaan totta, ja erittäin nyt täällä maalla, tunnen että siinä ihastuksessa on minun puoleltani jotain epärehellistä.
—Et ole toisin sanoin enää ihastunut.
—En todellakaan tiedä tahtoisitko että olisin ihastunut vai että en olisi!—sanoi Edvard vähän hermostuneesti. Sitten hänen silmäkulmansa vetäytyivät kärsiviin ryppyihin, ja kauan ja vaikeasti etsien oikeaa vastausta hän sanoi:
—Ei niin, vaan Martta on rakastunut toiseen olentoon kuin siihen, jota minä oikeastaan olen. Jos hän minua tuntisi, niin ei ehkä ollenkaan olisi rakastunut. Meillä ei taida olla mitään yhteistä pohjaa. Hekin siellä odottavat, että minä parantuisin, ja se tapahtuu tietysti heidän mielestään siten että minä rupean siistiksi maatilan haltijaksi, mutta minä en usko ollenkaan siihen elämään, jota he elävät, enkä koko heidän Rauhalahteensa. Mitä ihmeitä he niin paljolla maalla tekevät? Kaksi penikulmaa vaan Rauhalahtea ja Rauhalahtea!
Herra Vendell katsahti ajatuksistaan hajamielisesti ympärilleen, eikä vastannut mitään.