Siihen kuivui heidän keskustelunsa.
4.
Rauhalahti.
Laajat ovat Rauhalahden kartanon metsäiset takamaat, sankat sen korvet, joiden pehmeä maasammal ei ikinä näe sinisen taivaan pilkistystä, joiden vanhat puut, kaukana lauttausväyliltä, kaatuvat palokärjen kuorittaviksi. Ja maatuessaan ne ovat vieneet sammaleen alle muistonsa muinaisista vainon ajoista, jolloin vapaa kansa ylivoimaa korpiin pakeni ja sinne hukkui, mutta alistuvainen kansa, vallottajaan suostuen jäi asuinsijoille, petti uskonsa, jätti Tapionsa, jätti kaikki kotoisetkin haltijansa, runonsa virsiin vaihtoi, laulajansa sielunpaimeniin, miekalla tuotuun sielunlunastukseen suostui.
Vuosisatoja on niistä ajoista vierinyt ja vanhojen lahopuiden unet ovat enää houreita. Jo ovat vallottajain lasten lapsien lapset unohtaneet kantaneensa vallottajan veristä miekkaa, jo ovat myös vallotetut unohtaneet olleensa kerran vapaina. Yksi on nyt muka jumala näiden kuin noidenkin, yksi jumala, joka pyhän tahtonsa mukaan on maailman kahteen leiriin jakanut, herroihin ja palvelijoihin. Ja tämän uskon alla on rauha maahan tullut. Kukoistavat lait ja asetukset, leviävät vihreät vainiot, kohoavat kultaristikirkot, joihin nöyrä kansa polvillensa lankeaa ja messukaapun eteen päänsä paljastaa.
Vihertävät vainiot, kukoistavat lait ja asetukset, mutta entisyyden muistot maatuvat korven sammalien alla.
Eikö elä enää muinainen vapauden henki?
Korpi yksinänsä huokaa, tyhjänä ja autiona.
Pois korvesta se, joka onnen iloa ja vapauden valoa nähdä tahtoo. Ihmisrinnasta sen sittenkin täytyy löytyä. Pois autiosta tyhjyydestä lakeille sivistyksen asunnoille.
Samota päivä, samota toinen, harvenee sankkakin kuusikko, päättyy pisinkin korpi. Jo alkaa näkyä kantoja kaadettujen puiden jäliltä, jo kurottautuu joku koivunkin huikula kuusten välitse valoa kohden, jo vaihtuu mustikka puolukan varsiin, jo tuntuu talvitien jälki, jo välähtelee puiden välitse sininen lammenpinta, maat jo alenevat pajupehkoisiksi vesijätöiksi, luonnonniityiksi lehtosaarinensa, jo yhtyy talvitiehen toinen, jonka nurmeen ratas on railot syönyt ja hevosenkenkä keskiväylän polkenut. Tie poimuttelee kummulta kummulle, milloin nousee näkösälle, milloin kiertelee notkelmissa. Ja tuossa jo onkin ihmisasumus; tuossa toinen havumetsän laidassa, tuossa kolmas, neljäs—kokonainen kylä kulon polttaman harjanteen rinnassa,—mökki mökin vieressä niinkuin pääskyn pesät käpristyneinä vuoren harmaaseen kivikkoseinään. Mitä peläten? Miksi ei väljemmille aloille? Miksi ei alavammille ahoille? Miksi lehmä ei apilankukkia etsi, vaan suolaheinäsiä palokannon kainalosta kitkee? Veropäiviäkö mies on tehnyt, kun riutumus rinnassa kotiin palajaa ja sanaa sanomatta vuoteeseensa painuu? Veromarjasiako tyttö poimii, verovihtojako neito lehdikosta taittelee, kun ei laula eikä ilakoi?