Yhteiskunnallisiako epäkohtia olemme lähteneet hakemaan, taloudellisiako syitä tutkimaan, joiden tähden rikkaudet ovat ihmisten kesken epätasaisesti jakautuneet? Ei. Sitä runon ja vapauden pyhää tulta olemme lähteneet hakemaan, joka ei voi ihmisrinnasta koskaan tyyten sammua. Missä ovat sen liekit, missä kajastelee sen loimu?
Ei asu vapauden voima täällä kivikkoharjanteella, ei ole ajat näissä kylissä runontekoaikoja.
Pois siis täältäkin se, joka onnen iloa ja vapauden valoa ihmisten joukosta löytää toivoo. Pois täältä väsymyksen harmaalta soramäeltä, missä laululle ei aikaa löydy, missä jänteet ja jäsenet, sormet ja varpaat, aivot ja ajatukset kaikki veron maksussa työskentelevät, niinkuin kone, joka puuttuu henkeä.
Ja tuossapa jo tie yhtyy kolmanteen tiehen, jossa ei enää rattaan railot tunnu. Sannotettuna ja ojitettuna se laskeutuu lakeuksille ja sen sivussa käy telefoonitolpat, ja langat ilosesti laulavat.
Jo aukenevat hovin ulkokartanoiden vuoroviljelykseen pannut apilaniityt, jo tulevat vastaan puhdistetut puistot ja harvennetut hakamaat, jo vihantelevat pääkartanon kotivainiot, ja mitä lähemmäksi tullaan, sitä syvemmät ovat ojat, sitä harjavammat kesantosarat. Näetkö viheriäistä lehmuskumpua kiertelevien salmien ja ihanien lahtien viimeisessä poukamassa, heleäin laihojen ja lehtoisten mäkien keskellä? Sinne kaikki tiet johtavat. Siellä, missä vuorien seisauttama tuuli lehahtelee lämpimämmin kuin missään muualla ja myös päivänpaiste on suuremmiksi ja tummemmiksi kasvattanut puiden lehdet ja syvemmän vehreiksi ruohikot ja rannan kaislat pitemmiksi,—siellä pilviä pitävien lehmusten ja ikivaahterain alla on Rauhalahden kartanon valkonen rakennus. Valkonen se on, mutta vaahterain vehreässä pimennossa sekin valkea vihertää, vihertävät sammaltuneet räystäät ja niiden syvyydessä pesivien pääskysten rinnat, vihertävät tummat ikkunalaudat ja mustat ruudut sekä niiden pitsiuutimet.
Pihatantereella liikkuu siropukuista väkeä, pihalla ja puistikoissa, sillä paljon on alituiseen väkeä Rauhalahden kartanossa, on omaisia, on myös vieraita, on miniöitä, on lankoja, on kälyjä, on serkkuja, on orpanoita, on serkkujen serkkuja ja näiden ystäviä ja vielä ystävienkin ystäviä, jotka saapuvat ja taas matkustavat pois ja taas saapuvat ja taas matkustavat. Mikä tulee viikoksi, mikä pariksi, mikä pistäytyy päiväksi. Ja lapsia vilisee kaikkialla, ja niiden hoitajia, niiden kantajia maitopulloineen ja työntövaunuineen ja kapaloineen. Toiset leikkii hiekassa, toiset nurmella, lintujen kanssa kilpaa viserrellen. Täysikasvuisemmat leiriytyvät milloin mitenkin, eri leiriin sentään neitoset ja nuorukaiset kroketteineen, lawntennisineen, huviretkineen, lauluineen ja tanssineen,—eri leiriin tädit pääkipuineen ja kahviselikkeineen ja »toista-oli-ennen-meidän-nuoruudessamme» -huokauksineen ja »nykyajan-nuoriso-osaa-vaan-huvitella» -valituksineen. Mutta kaikki ovat sittenkin yhtä onnellista joukkoa, jota seurustelu lämmittää sisältäpäin ja kesäiset päivät ulkoa,—onnellista vapaudessaan, onnellista huolettomuudessaan—onnellista yksin jo siksikin, että syrjäisten kadehtiessa saavat lukea itseänsä kuuluisan ja rikkaan Rauhalahden tuttavapiiriin.
Siellä, pehmoisten mattojen päällä, vanhanaikainen merenvahapiippu kädessä, tasaisesti keinahtelevassa keinutuolissansa istuu hän itse, kaiken keskus, kaikkien talvi- ja kesäteitten keskus, kaikkien silmänkantamattomien vainioiden keskus, kaikkien kyntöjen ja kylvöjen keskus, myös kaikkien hyvän toivomusten, terveyden toivomusten ja pitkän ijän toivomusten keskus, sukulaishellyyden ja omaisrakkauden ympäröimä maanviljelysneuvos, Rauhalahden kartanon lempeä aatelisherra.
Hän on jo koko lailla harmaantunut sekä päästään että parrastaan. Hän istuu enemmän kuin kävelee—istuu alituiseen keinutuolissansa ja savuringit nousevat. Hän ei enää liiku maillaan kuten ennen käskyjä jakelemassa, vaan häneltä tullaan kysymään. Levollinen raukeus on painautunut hänen jäseniinsä, harmaat viikset ovat tupakinsavun vaikutuksesta kodikkaasti kellastuneet ja silmäinalukset lempeämielisesti pussiutuneet. Jos hän joskus nousi ja lähti maitansa katsomaan, niin ei hän sitä tehnyt tarkastamisen aikeessa, vaan hän teki sen ainoastaan nauttiakseen kaikesta mitä edessään näki,—siitä että kaikki oli niin hyvässä kunnossa,—että kaikki kävi niinkuin itsestään. Hän voi vapaasti pyhittää vaikka kokonaisen päivän vanhojen historiallisten kirjeiden lukemiseen, sillä Rauhalahdessa säilytetään esi-isien kirjeitä ja vastauksia niihin ammoisilta ajoilta;—se on Rauhalahden tilan suuri ylpeys. Ei sitä historiallista kuuluisuutta, joka ei olisi ollut—ellei sukulaisuussuhteissa niin ainakin jossain tekemisissä Rauhalahden kanssa. Paitsi useilta Suomen sodan sankareilta oli siellä omakätisiä kirjeitä muun muassa Armfeltilta, Aminoffilta, jopa kuningas Kustaa III:ltakin,—jotka kaikki olivat tyystin koteloihin suljetut ja sitten hienoihin nahkakantisiin osastoihin järjestetyt. Muutamat kaikkein arvokkaimmat olivat lasirasioihin levälleen asetetut. Näiden kirjeiden keskellä liikkui maanviljelysneuvos kuin pyhätössä. Hän tunsi ne numerolleen, sisällykselleen ja melkein puustavilleenkin, mutta sittenkin lukemistaan luki niitä ja luki kokoontuneelle perheelleen, sukulaisille ja vieraille aivan kuin olisi pyhää toimitusta suorittanut.
Maanviljelysneuvoksella on lapsia seitsemän, ja lapsenlapsiakin jo toista kymmentä. Mutta hän on vielä vanhoilla päivillään mennyt uusiin naimisiin—olennon kanssa, joka on koko maailman kummastuttanut sillä, että vastoin kaikkea tavallisuutta on osannut säilyttää mitä parhaimmat välit lapsipuoltensa kanssa, on osannut muuttua Rauhalahden taloudellisen elämän johtajaksi ja kuitenkin pysyttää sen entisenä niille, joilla siinä on vanhat koti-oikeudet. Kuuluisa hän on myös siitä taidosta millä osaa erilaisimpien ihmisten kanssa seurustella,— osaa syventyä tilapäisimpiinkin keskusteluihin, elävimmällä hartaudella seurata toisen ajatuksenjuoksua,—ja kuitenkin samassa tietää, mitä kyökissä tapahtuu, missä tilassa mitkin hänen hoitoonsa uskotuista lapsenlapsista ovat, mitkä niistä ovat nukutettavat, mitkä syötettävät, mitkä ulkoilmaan lähetettävät.
Mutta jos oli tämä kaikki suurta ja hyvää, niin vielä suurempaa ja onnellisempaa oli isännän ja emännän keskinäinen väli.