Niinkuin he kumpikin erikseen kelpasivat esikuvaksi toinen isännästä toinen emännästä, niin he yhteisesti kelpasivat avioparin ihanteeksi. Mahdoton oli läheisintenkään sanoa kumpi heistä oli vallan päällä, saati sitten syrjäisten päästä tuon arvotuksen perille. Ja senvuoksi jo tämän tärkeän kysymyksen ratkaisemattomuus kiinnitti heihin uteliasta huomiota, niin että kaikkia heidän erikoisimpiakin suhteitaan seurattiin tämän kysymyksen selville saamisen aikomuksessa. Tavallisesti heidän välillään tapahtui ainoastaan pari kolme sanaa: Rouva tuli, kumartui keinutuolissa istuvan miehensä korvaan jotakin puhumaan. Sen jälkeen he katsahtivat toisiinsa, vaihtoivat kuulumattomasti muutamia sanoja, ja jos olivat eri mieltä, niin ympärilläolevien vieraiden katseet janoisina ja jännittyneinä uppoutuivat heidän kasvojensa ilmeihin,—mutta odotetun kiivastumisen tai edes jonkun kärsimättömän olkapäänkohautuksen asemesta mies naurahtaen taputti häntä kädelle, vaimo myös naurahtaen sanoi: hyvä on! ja meni ilosena. Ja kuka tietää mitä tärkeitä asioita saattoi silloin olla päätettynä! Eikä kukaan voinut sanoa mieskö teki päätöksensä kohta kun huomasi mitä mieltä vaimo oli, vai vaimoko luopui omastaan, kun sai tietää miehensä ajatuksen.
Joskus, sattumalta, jäivät ne valkoiset kaksoisovet auki, jotka monien mattoisten salien sarjassa ja aina avonaisten vierashuoneiden läpi tavallisesti näkyivät suljettuina. Silloin nekin vieraat, jotka muuten eivät kotolaisten tavoin sisäisimmissä huoneissa käyneet, saivat nähdä tämän »kaikkein pyhimmän». Esineet siellä näkyivät hyvin hämärästi, ikkunat olivat verhotut, puolipimento siellä vallitsi; mutta sen hämärän keskellä kiilteli kahden vierekkäin seisovan korkean ja mahtavan vuoteen kultaiset nuput ja häämöitti valkoinen marmori-kristus, joka verholakeisen alla siunaten levitti käsiänsä yhdistettyjen vuoteiden ylitse.
Ja jonka silmät uteliaina tunkeutuivat tämän kaikkein pyhimmän läpi, hänen sydämessään, jos hän oli nuori, kävi iloinen vavahdus, ja hänen ajatuksissaan se utuinen joku, hänen ihanteensa tuli hänen luokseen, pani hellästi kätensä hänen kaulansa ympäri ja sanoi: pois epäilykset ja hedelmättömät seulomiset, elämä on iloinen, elämä on varma ja taattu, sen tarkotukset ovat selvät, luonnolliset. Se, mikä näkyy tuolla verhojen pimennossa, on elämän turvallinen satama, sen inhimillinen päämäärä. Myrsky ja onnettomuus ja epätoivo on ainoastaan siellä, mikä on kodin ja avio-onnen ulkopuolella.
Ja joko nyt löysimme sen väljän ja vilposen pirtin, jonka hirret ovat vapauden veistämät ja laki onnen salvostama?
Kuule kuinka soitanto kajahtelee sen kultaisen kodin saleissa, kuinka huilun liritykset kevyesti hyppelevät, kuinka tuntehikkaasti viulun sävel värähtelee pianon pehmeässä säestyksessä! Ja kuultuasi kuule ilon sohinata, joka nousee kun nuorukaiset ja neitoset valkopuvuissansa tanssiin valmistuen piireihin asettuvat!
Korpi huokukoon yksinänsä, tyhjänä ja autiona. Täällä löysimme mitä haimme. Täällä on onni, täällä on se vapaus, jota paitsi ei ihmisrinta hengitä. Täällä asuvat ne taiteen ja runouden hengettäret, jotka kolean maailman ihmiskodiksi muuttavat.
5.
Syntymäpäivä.
Olipa Rauhalahden onnellisilla haltijoilla sentään surunsa heilläkin.
Maanviljelysneuvoksella oli seitsemän tytärtä, mutta ei ainoatakaan poikaa. Kelle siis kartano oli joutuva?