Tämä seikka oli päinvastoin Rauhalahden painostava onnettomuus. Taakkana se lepäsi kaikkien sydämmellä, se oli maanviljelysneuvoksen ja kartanon vävyjen mykkä suru, se oli kartanon tätien sekä kaikkien niiden surusupatuksia, jotka himoitsivat kuulua Rauhalahden läheisempään tuttavapiiriin ja joille tämä asia oli siihen salaisena avaimena sekä ylennyksenä vieraampien rinnalla. Ei kukaan sanonut ääneen, mutta kaikki tunsivat, ja se tunteminen oli pohjasävel myös kaikissa äänekkäissäkin keskusteluissa, sillä sen kautta pantiin oikein koetukselle kuka kuului rauhalahtelaisiin kuka ei.
Jos sentähden maanviljelysneuvos olisi hallitusohjiaan vaan löyhentänyt, niin varmaan olisivat nuo mykät katseiden vaihdot ja supatukset ilmi nurinaan puhjenneet; suuri korvia tärisyttävä melu olisi noussut, niinkuin leirissä, kun olkikuvot vuorilla sytytetään ja sotilaat aseitansa kalistellen juoksevat rintamaan, jokainen tahtoen olla ensimäisenä päällikkönsä ympärillä. Eikä se suunnaton melu olisi suinkaan vaiennut ennenkuin kihlaus olisi ollut purettu.
Mutta maanviljelysneuvos ei löyhentänyt hallitusohjiansa.
Sillä Martan tahto oli hänelle ylin kaikesta, ja kun hänelle, niin koko kartanolle.
Ei maanviljelysneuvos vähimmällä viittauksellakaan osottanut tyttärelleen olevansa hänen vaaliansa vastaan tai edes tyytymätön siihen. Ja kun ei maanviljelysneuvos, niin ei kukaan muukaan.
Ei niin, ettei Martta olisi sitä tiennyt. Sillä hänen tarvitsi vaikka vaan vahingossakin sattua sanomaan jotakin toista herraa hyvännäköseksi, niin häntä vastaan heti tulvahti jokataholta aivankuin hyökyaalto vakuutuksia, että todella sen kauniimpaa ja siistimpää ja hienompaa herraa ei ole koko maailmassa, että sanalla sanoen tuo Martan mainitsema herra on jotakin suurenmoista!—Ja myös oli aivan silmiinpistävä se into, jolla Martan äitipuoli—tietysti maanviljelysneuvoksen yllyttämänä—oli ruvennut panemaan toimeen kaikellaisia juhlia ja tulituksia, joihin aina koottiin valituinta pääkaupunkilaista nuorisoa.
Semmoinen juhla oli nyt myöskin sinä Martan syntymäpäivänä, jona hän täytti 20 vuotta.
Viikon oli leivottu, paisteja paistettu ja kaljoja pantu. Viikon oli värilyhtyjä liimailtu, viikon köynnöksiä sidottu, viikon myös uusia lauluja ja tansseja harjoteltu.
Ja kun Martta sen päivän aamuna laukauksien ja laulun herättämänä ilmestyi verannalle, olivat sen pylväät köynnöksissä, ylhäältä alas asti ruusuilla kukitettuina, ja vieraita oli jo suuri joukko saapuvilla, kaikilla kukkavihot, joita he kilvan hänelle tarjosivat.
Ja tätit, jotka olivat koko viikon kirjotelleet joka suunnalle kirjeitä, puhuivat aivan kuin sopimuksesta: »katsos nyt, Martta, kuinka sinä olet huomattu: täällä ei ole ainoatakaan kutsuvierasta, kaikki ovat itsestään muistaneet merkkipäivääsi!» Ja heidän silmäyksensä lisäsivät: »mutta saammepa nähdä muistaako eräs toinen mitään!»