Sentähden, kun päivä oli jo kulunut puoliväliin ja kaikki olivat varmat siitä, että eräs ei ollut mitään muistanut, ja kasvoilla teeskennelty pahottelu, sydämmissään siitä riemuitsivat, niin ei ollut vähäinen kummastus, kun portit lensivät auki ja herra Vendell ajaa karautti Edvardin kanssa pihalle.
Mitä verannalla oli ihmisiä kaikki hyökkäsivät ulommaisia kaidepuita kohden, kurottautuen toinen toisensa selän takaa. Ja Edvardin nimi lensi suusta suuhun tappion huokasevana kuiskauksena, niinkuin jännitetty jousi saamatta ampua olisi vireestä päästetty. Sillä sinä hetkenä tuntui niinkuin kaikki paistit olisivat turhaan paistetut, kaikki kaljat turhaan käyneet, kaikki köynnökset turhaan sidotut, kaikki värilyhdyt turhaan kokoonliimatut ja kaikki kutsumakirjeet turhaan kirjotetut.
Entä herra Vendell sitten! kuinka on selitettävä, että herra Vendell tuossa ajoi esille Edvardin kanssa? Tosin olihan aamulla joku kysellyt, »missä viipyy herra Vendell», mutta nyt oli ilmeistä, että herra Vendell oli kuin olikin käynyt muistuttamassa Edvardille. Kuinka se oli selitettävissä, ja mitä varten?
Eikö herra Vendell siis enää ollutkaan yhtä kartanon kanssa, tuntenut samoin kuin kaikki muut,—hän, joka oli tähän asti ollut ikäänkuin sieluna tässä tuntemisessa,—hän, joka olematta mitenkään sukua talon väelle oli kuitenkin sen melkein suosituin vieras, asui siellä pitkiä aikoja ja kohdeltiin aivan kuin olisi ollut omainen? Ja eikö herra Vendellin vielä enemmän kuin kenenkään muun etuihin olisi sopinut, että Edvard olisi maannut tämän päivän Vaanikkalassa ja niin laiminlyömisellään taas osottanut mikä mies hän oikeastaan oli? Eikö herra Vendell vihdoin ollut se nuori mies, jota Martta piti parhaimpana ystävänään ja johon moni oli pannut semmoisiakin toiveita, että se vielä »lyö Edvardin laudalta?»
Ja nyt tämä sama Vendell—olisi tehnyt mieli antaa sille tuntuva töykäys niskaan—toimittaa tieten tahtoin Edvardin esille!
Edvard hyppäsi rattailta, jätti Vendellin, ja, silmät paljon väen tähden tyytymättömissä rypyissä, ainoastaan vähän nosti hattuansa kaikille yhteisesti, sekä meni isäntäväkeä kättelemään.
Mutta Martta neiti seisoi kahden ystävättärensä rinnalla. Hän ensin kalpeni mielenliikutuksesta, sitten nousi poskille punaset täplät, jotka kalpeus jyrkästi jakoi kahtia.
Ei mitään kukkavihkoa, ei ainoatakaan ruusua ollut sulhasella hänelle antaa!
Mutta juuri kun Edvard, jouduttuaan keskelle kukkaköynnöksiä ja naisten tekotuoksuja, itsekin huomasi suuren laiminlyöntinsä ja tunsi koko yleisön tuomitsevat katseet jäsenissänsä, kuuli hän takaansa Vendellin huudon:
—Edvard hoi, tässä ne ovat, sinä unohdit pääasian!