Ja näki Vendellin tulevan kantaen suurta pyöreätä naisten hattukoteroa. Kun se avattiin, oli siinä niin erinomaisia ja niin maukkaasti yhteen koottuja ruusuja, että ehdoton pettymyksen huudahdus kuului kaikkialta kuin yhdestä suusta.
Mistä ja milloin Vendell oli nuo hankkinut, sitä Edvard ei voinut ymmärtää, hän nyt ainoastaan hämärästi muisti, että Vendell oli Vaanikkalasta lähdettäissä sovitellut jotain tuontapaista koteroa rattaille istuimen alle. Neiti Martta näytti ihastuvan ruusuista niin, että silmät säteilivät ja punaset täplät sulivat kohta yhteen ja levisivät hehkuvaksi punaksi yli koko kasvojen.
—Kiitoksia, Edvard!—kuinka kauniita!—tuhansia kiitoksia!—hän sai sanotuksi ja silmät yhtäkkiä vettyivät ja hänen täytyi lähteä huoneesta.
Kaikki ajattelivat, että se oli ilon itkua. Mutta Edvard kuitenkin tunsi, että koko seura pitää Martan kiitollisuutta aivan liiallisena ja pahottelee, että Martta oli näin osottanut yhä siis olevansa silmittömästi rakastunut. Martan lähdettyä kaikki puhkesivat ylistämään häntä, ja useat käänsivät tällöin Edvardille selkänsä nähtävällä tarkotuksella antaa hänen haavottua vähäpätöisyytensä tunnosta Martan, kartanon ihaellun nuorimman tyttären rinnalla.
Tuskin olivat välttämättömimmät esittelyt suoritetut ja vanhemmat herrat jälleen istuneet mukaviin asentoihinsa verannalle, jatkamaan keskeytynyttä väittelyään valtiollisesta asemasta, sekä nuoremmat ja naiset, tuntien tarpeettomuutensa alkaneet vetäytyä pois, kun Edvard oikasi itsensä ja sanoi kovalla, melkein uhkamielisellä äänellä:
—Omituista kuinka paljon tällä kartanolla on viljelemätöntä maata; ajaessamme ei tahtonut loppua tulla!
Kaikki kääntyivät sinnepäin, ja ne, jotka olivat poistumassa, palasivat Edvardin äänen kuultuansa takasin. Kaikki olivat hämmästyneet hänen rohkeata asettumistansa yleisen mielialan herraksi ja keskustelun johtajaksi. Tämmöinen rohkeus sekä veti muutamia puoleensa että herätti toisissa kiihkeätä näsäyttämisen halua.
—Se tahtoo sanoa—alotti yksi kartanon vävyistä, pankkiherra, jolla oli hyvin lyhyiksi leikatut vaaleat viikset,—herra maisteri tarkottaa Rauhalahden metsiä?
Tämä vävy teititteli Edvardia, koska ei lainkaan tunnustanut häntä
Martan sulhaseksi. Edvard vastasi:
—Tarkotan sellaista maata, jota voisi viljellä, mutta jota kartano ei viljele, ja siten estää muita viljelemästä. Se on vääryyttä!