Tuo tuli kuin pommi. Useimmat katsahtivat toisiinsa, ja joku koomikeri pullisti tällöin niin merkillisesti silmiänsä, että muutamat puolikasvuiset tytöt rupesivat ovensuussa tyrskimään ja katosivat kolistellen pois.
Sitten tuli pitkä äänettömyys. Kun se päivän valtiollista asemaa koskeva kysymys, josta herrat olivat keskustelleet ennen Edvardin tuloa, oli ollut hyvin mieltäkiinnittävä, niin pankkiherra, nolatakseen Edvardia ja vastaamatta hänelle enää sanaakaan, rupesi äänettömyyden perästä hyvin rauhallisesti jatkamaan keskeytynyttä esitystään 1772 vuoden hallitusmuodosta.
Koko Rauhalahti oli tottunut kuuntelemaan häntä auktoriteettina valtiollisissa kysymyksissä. Hän oli lakitiedetten tohtori, juureva juristi ja ankara perustuslain mies. Aina ja alinomaa hän piti tietoisuudessaan koottuina kaikki ne moninaiset langat, joita seuraten saattoi historialliselta, lainopilliselta ja valtio-oikeuden kannalta todistaa Suomen autonomian perustuslaillisen pohjan—puuttuvista papereista huolimatta.
Erittäin mestarillinen ja ehdottomasti vakuuttava oli se päätelmäketju, jolla hänellä oli tapana osottaa, miksi Aleksanteri I:sen Porvoon valtiopäivillä antama suullinen lupaus perustuslakien pysyväisyydestä tuli sitovaksi kaikille vastaisille hallitsijoille.
Hänen todistelunsa oli mehevää kuulla, ja mieltä hipova oli erittäin se täsmällisyys, jolla hän jokaisen huippulauseensa lätkäytteli esille.
Kuitenkin, kaikitenkin, niin mieltäkiinnittäviä kuin nuo päivän polttavat kysymykset olivatkin, herätti myös se, mitä Edvard oli sanonut, uteliaisuutta, niin että herrojen keskustellessa passiivisesta vastarinnasta ja »vapaista sanoista» muutamat siirtyivät kaikessa hiljaisuudessa lähemmäksi Edvardia ja rupesivat—tosin vaan puoliääneen—väittelemään hänen kanssansa maa-asioista.
Näin syntyi kaksi erillään olevata, yht'aikaista keskustelua. Ja vaikka pankkiherra koetti yhä loisteliaammalla puhetaidolla ja ääntänsä yhä korottaen saada nurkkakeskustelun tukahutetuksi, niin huomasi hän pian, että häntä kuunneltiin ainoastaan puolella korvalla, ja puolella koetettiin seurata mitä verannan toisessa päässä puhuttiin. Sitä paitsi hän näki, että nuoriso ja naiset seisoivat kääntyneinä sinne päin, ja hän alkoi jo hermostua. Hän ei tarvinnut kuin pienoiseksi hetkeksi vetää henkeänsä ja pysähtyä, niin silloin jo kiilana tunkeutui hänen ja hänen kuulijainsa väliin Edvardin ääni:
—Voiko semmoinen asia riippua puuttuvista papereista? Torppa oli ollut hänen isänsä, isän-isänsä ja vielä isän-isän-isänsäkin aikana heidän hallussaan ja jokainen tilkku oli heidän muokkaamansa, mutta nyt tulee uusi maanomistaja, jonka alle torppa kuuluu, ja sanoo: »pois! sinulla ei ole papereita ja muiden lupaukset ei koske minuun!» Eikö tämä ole kuulumatonta!
—Se on kyllä ikävää—puuttui nyt jo rovastikin tähän nurkkakeskusteluun, yksi niistä, jotka aikoinaan sotaherran kehotuksesta olivat turhaan koettaneet parantaa Edvardia.—Se on kyllä ikävää, mutta toiselta puolen omistusoikeuden pyhyys—
Edvard ei antanut hänen lopettaa.