—Mikä oikeus kellään on siihen maahan, jota toinen viljelee? Anastuksen oikeus ainoastaan. Mutta luonnon mukaan maa ei ole kenenkään, vaan niinkuin ilma sen joka hengittää.
—Rakas ystävä,—rovasti sanoi siihen,—tuo on vastoin kaikkea säädettyä lakia ja järjestystä, se nostaisi ihmiset keskenään taisteluun ja veisi meidät takaisin aikoihin, jolloin ei mitään yhteiskunnallista järjestystä vielä ollut,—se veisi täydelliseen anarkiaan.
—Luvalla sanoen, minusta juuri nyt olemme täydellisessä anarkiassa,— sillä tämä on laitonta, tämä on anastusta, ryöväystä!
—Malttakaahan—aikoi rovasti alkaa, mutta ei nytkään päässyt kiinni.
—Ja kyllä minä tiedän, sanoi Edvard,—miksi maita ei anneta viljeltäväksi, se on siksi, että olisi köyhiä, jotka tulevat teidän töihinne muutamasta pennistä! Siinä se on koko juttu!
Taas tuli äänettömyys, jonka kuluessa kaikki koettivat tajunnassaan sulattaa Edvardin uutta väitettä. Mutta pankkiherra sulatti sen ensimäiseksi. Hän nähtiin nyt nousevan ylös ja sanomatta mitään rupeavan tekemään lähtöä verannalta. Häntä seurasivat kohta muutamat muut, ja vihdoin nousivat kaikki sijoiltansa, joten aivan odottamatta saatiin kauan hankittu tilaisuus yleiseen mielenosotukseen Edvardia vastaan.
Edvard jäykistyi uhkamieliseen asentoonsa, käsivarret ristissä rinnan yli, ja näki tyyneesti kuinka koko seura vähitellen hajaantui verannalta vaan siksi, ettei hän ottanut ensin poistuakseen.
Edvard haki silmillään vaan vielä Marttaa. Martta seisoi yhä sisäoven luona ja katsoi suoraan hänen silmiinsä. Oli hyvin kalpea. Hänen suuret, auenneet silmänsä ilmaisivat uteliaisuutta, hämmästystä ja kauhua, niinkuin lapsen silmät, jolle on kerrottu hirvittävä satu.
Edvard oli lukevinaan niistä tuomionsa: Semmoinenko sinä olitkin! odotin sinulta nöyrtymystä, ja sinä tulet uhkamielisenä! Hyvästi!
Ja niin rakastunut kuin Edvard oli ollutkin noihin silmiin, olisi niiden suosion tavottaminen tällä hetkellä tuntunut hänestä petokselta sekä Marttaa että häntä itseänsä kohtaan. Sentähden hän kääntyi Martasta melkein ylpeällä päännykäyksellä, ikäänkuin olisi hänelle vastannut: hyvästi sitten!