Niin vetäytyi Marttakin pois, eikä huoneessa ollut enää muita kuin
Edvard ja maanviljelysneuvos.
Maanviljelysneuvos olisi myöskin lähtenyt, mutta hänkin oli huomannut ilmeen Martan silmissä, vaikka käsittänyt sen toisella tavalla. Oli käsittänyt, että Martta rukoili häntä ja että siis hänen ainoa isällinen tehtävänsä oli lempeydellä puhutella Edvardia ja saada hänet vielä sittenkin järkiinsä.
Ja niin, aivan odottamatta Edvardille, joka luuli kaikki välit rikkoneensa, rupesi maanviljelysneuvos puhumaan hänelle sangen leppeällä ja tutunomaisella äänellä, rauhallisesti keinahdellen verannalle siirretyssä kiikkutuolissansa.
—Minä tiedän nuo puheet, rakas Edvard,—jokainen sanasi on minulle tuttu, ja niin kummalta kuin sinusta ehkä kuuluukin, minä itse olen aikoinani ajatellut melkein niinkuin sinä nyt. Olen kaiken tuon läpi käynyt.—Muistanpa ajan, jolloin palasin Münchenistä, jossa olin Riehliä kuunnellut, palasin, ja korvissani vielä soivat tuon suuren opettajan voimakkaat sanat meille, hänen oppilailleen: »maan sydämmeen, kansaan, valistamaan, nostamaan, herättämään!» Täynnä aatteita, kuumana ja hehkuvana minä asetuin tänne vanhaan perintökartanoomme. Tahdoin panna koko elämäni täyttääkseni opettajani neuvon. Mutta pian—liian pian—huomasin, että tuo kaikki oli suureksi osaksi pelkkää haavetta. Ei se ole kaikessa kohdassa niin kuin Riehl sanoo. Paljon on toisin— paljon, paljon. »Gör bonden rätt, men aldrig godt», sanotaan, ja siinä on paljon perää.
—Antoiko setä siis heille maata?—kysyi Edvard, vielä entisellä äänellä, vaikka maanviljelysneuvoksen leppeys olikin jo pehmentänyt hänen mielensä.
—Minä tunsin olevani semmoisessa asemassa kuin lääkäri, joka koko ikänsä on valmistanut parantavaa nestettä, mutta kun lääke valmistui, niin se, jolle se oli juotettava, ei huolinutkaan ottaa sitä suuhunsa. Niin minä seisoin kansan keskellä lusikka kädessä, mutta syödä ei kukaan tahtonut.
Edvard aikoi vieläkin kysyä oliko se lääke maan antaminen maattomille, mutta hän ei tahtonut enää loukata setää. Hän arvasi, että setä puhuu niistä kouluista, joita oli aikoinaan koettanut kansan keskuuteen perustaa. Ja setä jatkoikin itse:
—Olenko antanut heille maata, sanot sinä. Etkö luule, että olen sitä koettanut? Anna sinä heille maata, puhtaaksi he sen nylkevät,—metsän haaskaavat ja myyvät salaa.—Tai tarkotatko, että antaisin maata heidän omakseen, lahjoittaisin heille osia Rauhalahdesta? Ehkä se olisi kristillistä, en tahdo kieltää, mutta sen hyötyä uskallan epäillä. Torppareista saisimme kyllä siten rusthollareita. Ja mitäs sitten? Nämä rusthollarit ottaisivat itselleen torppareita, joita he nyt vuorostaan nylkisivät,—ja pahemmin vielä kuin me osataankaan. Rikas talonpoika— onko mitään sen vastenmielisempää ilmiötä? Se se vasta nylkeä osaa!
Raskaan painon ilme alkoi paneutua Edvardin kasvoille, ikäänkuin hänessä olisi odottamatta horjahtanut oma luottamus siihen mitä oli isälleen kirjottanut,—siihen ainoaan, joka oli häntä siveellisesti kohottanut.
Tuntien jo antautuvansa hän kuitenkin vielä koetti kertoa sitä tapausta, joka oli hänet ensin herättänyt näitä asioita ajattelemaan,— kertoi Kinturin häädön hänen torpastaan.