Edvard oli sentähden onnellinen, kun huoneeseen tuli muita ihmisiä ja hän sai tilaisuuden hiipiä kirjastohuoneesta. Niin pieneksi ei hän ollut vielä ikinä itseään tuntenut.
Ison salin läpi tullessaan hän näki tyttölauman töytäävän ohitsensa, jokin uusi huviretki-ehdotus mielessä, huutaen ja lyöden yhteen käsiänsä. Kirjastohuoneeseen purkauduttuaan he kuitenkin kuuluivat yhtäkkiä hiljenevän. Maanviljelysneuvoksen ääni kuului heille puhuvan. Ei Edvard ruvennut kuuntelemaan, vaan poistui vielä kiireemmin, sillä hän arvasi, että maanviljelysneuvos puhuu heille jotakin puolustavaa ja sovittavaa hänestä.
Edvard kulki verannan läpi, joka oli jälleen täynnä herroja, kulki niinkuin olisi aikonut mennä puutarhaan, mutta portaista alas tultuaan kääntyikin oikealle, missä oli punanen pisteaita ja sen takana väenpuoliset rakennukset, kulki niinkuin olisi tahtonut avata portin ja mennä kenenkään huomaamatta menojaan. Mutta sitten pysähtyikin aidan eteen, nojautui siihen huokaisten ja alkoi alakuloisena, hermostuneesti kuivaa ruohonkortta hampaissaan pureskellen, epämääräisesti eteensä tuijottaa. Siinä aidan toisella puolella liikkui kuivalla kalliolla kana etsien jyväsiä ja tuon tuostakin itsekseen hiljaa kaakahdellen niinkuin ikävästä. Ja ikävän harmaaksi paistoi iltapäivän aurinko kuivuneen nurmen ja sen läpi hohtavan kallion.
Edvard ajatteli: »Jos tässäkin olin väärässä, niin en enää ikinä parannu. Kaikki on siis ollut turhaa!»
Vielä vähä aikaa, ja Edvardin kasvoille nousi ivahymy. Hän viskasi korren pois, kääntyi päin kartanoa, pyyhkäsi käsillään kasvojansa niinkuin unta karkottaakseen, ja läksi sitten vihellellen takasin.
Mutta se oli jo toinen Edvard.
Kun hän näki neitosparven asettuneen verannalle, hän pysähtyi, laittoi kaulahuivinsa uuteen solmuun ja kohautti tukkaansa. Äsken vielä niin alakuloiset lapsekkaasti huolestuneet silmät olivat nyt uhkamielistä kopeutta täynnä ja suun ympärillä leikki itsetietoisen varmuuden väreet.
Meni suoraan verannalle neitosten keskelle, ja oli taas mitä tottunein seuramies ja oli kaunis ja oli huimaavan rohkea heidän lähestymisessään ja joi heidän maljojansa ja järkytti heidän mieliänsä puheillaan vapaasta rakkaudesta. Juotuaan muutamia laseja kuohuvaa syntymäpäivä-sampanjaa, hän viskasi esiin väitteen että kihlaus semmoisenaan on jotakin luonnotonta ja häpeällistä, koskapa siinä luonto ja rakkaus alistetaan riippuviksi tuloista tai asemasta.
Siitä se väittely vasta virisi!
Ei tahdottu neitosia enää saada huviretkilaivaankaan astumaan, sillä he pysähtyivät joka käänteeseen ja laivasillallakin vielä väittelivät.