Vendell sanoi vielä väräjävämmällä äänellä:
—Olen ollut ja olen nytkin.
Mutta Martta ei kuullut näitä sanoja, sillä hän itse sanoi yhtaikaa:
—En huoli mistään muusta,—enkä välitä kestään, joka ei välitä hänestä,—vaikka hän,—niin, vaikka varastaisi, tai vaikka tappaisi kenen tahansa, vaikka oman isäni,—en sittenkään luopuisi hänestä.
Sitten Martta yhtäkkiä oikasi itsensä ja sanoi silmät leimuavina:
—Minä sanon sinulle, että hän oli oikeassa!—ensin siinä mitä sanoi maasta ja sitten vielä siitä kihlauksesta. Mitä ihmettä meidän täytyy odottaa, jos me kerran rakastamme toisiamme ja vielä hänen paranemisensa on kysymyksessä! Luuletko sinä, että minä sitten olen niin erittäin hyvä! En ollenkaan. Tiedä, että voin koska tahansa heittää tämän kaiken, ja menen elämään niinkuin hänkin, rupean vaikka »semmoiseksi naiseksi.»
—Martta!
—Niin juuri! Minulla on sellaisia hetkiä, etten ollenkaan tiedä olisiko siinä mitään pahaa,—ainakaan ei olisi hänen vuoksensa.
Kun Vendell kokonaan vaikeni, purskahti Martta hetken kuluttua uudestaan itkuun.
Kauan, kauan he olivat ääneti.