Niin liukui vene lahden keskeltä jälleen rannan hämäryyteen.
Kun he sitten kulkivat hiekkarannasta ylöspäin ja menivät ruohikolla olevan rantaladon ohi, risahti siellä jokin, jonka vuoksi he kumpikin katsahtivat taakseen. Mutta kaikki oli jälleen hiljaa eikä myös mitään erinomaista näkynyt. Se olikin vaan vanha Vilanteri, pehtori; hän oli asettunut ladon nurkan taa kuullakseen mitä he puhuvat hänen venheestään, jota hän oli koko kesän rakentanut. Mutta vaikka ukko olisi kuinkakin korviaan höristänyt, ei hän kuullut odotettua ylistelyä. Raskain askelin he sanaakaan sanomatta astuivat hitaasti kartanolle päin, toisistaan sylenmatkan päässä.
Ja pian senjälkeen näkyi Vendellin kamarissa syttyvän yksinäinen kynttilänliekki.
Hän oli jättänyt hyvästi Martalle, sillä jo kauvan sitten oli ollut päätetty, että hän matkustaa heti syntymäpäivän jälkeen. Aamuksi oli jo hevonen käsketty.
Huokaillen ja puhkuen hän nyt viimeistä yötä kulki edestakasin pienessä kesähuoneessaan, istahti toisinaan tuolille; kumartui avatun matkalaukkunsa eteen, heitti sinne jonkun kirjan, vaipui mietteihinsä, asetti kirjan viereen mansettinsa, kauluksensa, taas vaipui mietteihin. Vastahakoiselta ja tuskaiselta näyttivät nämä hänen lähtövalmistuksensa. Sillä todella hän oli ollut ja oli yhä rakastunut. Ja kehen muuhun hän oli ollut ja oli yhä rakastunut, ellei juuri Marttaan!
Herra Vendellin silmäterät olivat suurentuneet ja kiihkoisina paloivat kuopissansa.
Ei hän voinut suostua siihen ajatukseen, etteivät he enää Martan kanssa toisiansa tapaisi. Ei voinut myöskään ymmärtää omaa äskeistä itseänsä.
Mistä vaikuttimesta hän oikeastaan oli katsonut tarpeelliseksi vaieta ja olla kertomatta kaikkea mitä tiesi Edvardista? Ettei Martta muka luulisi, että hän vaan siksi tahtoo puhua pahaa Edvardista, että itse on Marttaan rakastunut! Ettei hän luulisi, että minä luulen, että hän luulee…! Mikä ikuinen vaikutinten seulominen! Sepä onkin minun elämäni jäytävä onnettomuus! Niin juuri, onnettomuus, turmio, se oli hyvä sana, en ota sitä takasin!
Mitä on rakkaus?!—Jos minä todella rakastan Marttaa, niin kuinka voin sallia, että sama Martta syöksyy suinpäin onnettomuuteen!
Kun sydäntäni komisti ja huuleni vapisivat, ajattelin: se on merkki etten saa kertoa. Mutta minä olin raukka, minä en voittanut turhaa vavistusta, minun olisi pitänyt huutaa julki! Hänen onneansa minä etsin. Tietysti, tietysti, tietysti! Nyt minä sen vielä teen! Jätän tähän pöydälle kirjeen, maalaan sen miehen semmoiseksi kuin hän on, ei yhtään paremmaksi, ei hituistakaan!