Ja herra Vendell kulki pitkin askelin edestakasin, silmät säkenöivinä, koko kasvot hehkuksissa.
Maalaan hänet inhottavaksi raukaksi. Saastaiseksi roistoksi! Mustaksi kuin korppi, ihan mustaksi!
Vihdoin hän pui molemmin käsin nyrkkiä päänsä päällä ikäänkuin olisi tehnyt kauan kypsytetyn valan. Sinisen selvinä näkyivät tällöin hänen käsiensä voimakkaasti pullistuneiden suonien keskellä kirjaimet S. V. Semmoinen olisi varmaan Vendell ollut katsella, ellei hän olisi milloinkaan saanut Marttaa nähdä eikä olisi siten saanut lujaa uskoansa sivistykseen, vaan jäänyt mastoihin kiipeilemään.
Tässä raivon tilassa hän istui pöydän ääreen kirjottamaan kirjettä.
Kuitenkaan ei Vendell enää edes raivon tilassa voinut olla välinpitämätön siitä, mimmoinen se kynä ja mimmoinen se paperi oli, jolle hänen oli kirjottaminen. Myös oli hänen aivan mahdoton istua tomuisen pöydän ääreen ja kirjottaa siinä tunnossa, että takin hihat tahraantuvat.
Kun siis pöytä siitä edestä oli puhtaaksi pyyhitty, kun postipaperiarkki oli sovitettu asianomaiseen vinoon kirjotusasentoon, kun läkkipullo oli avattu ja kun oli valoa vasten tarkastettu ettei teräskynässä ollut karvoja, silloin vasta Vendell oli valmis alkamaan. Hän nosti sentään vielä kynän ylös poikittain pitkin otsaa päättääkseen vaan aivan ensimäisistä alkusanoista.
Silloin alkoi nenä hänen isojen sieramiensa kohdalla värähdellä ja silmät täyttyivät kyynelillä. Hän tarttui kynään oikealla tavalla, ja kirjotti:
»Otan takasin kaikki mitä tänä iltana Edvardista puhuin. Erittäin kadun mitä sinulle kerroin siitä Helsingissä niin paljon pahennusta herättäneestä teosta, kun hän kolmen aikaan päivällä käveli maalatun naisen kanssa esplanaadilla; annoin asialle toisen värin kuin millaisena olen sitä itse pitänyt ja yhä pidän. Ja hänen teostansa ajattelin jo silloin, kuin siitä puhuttiin,—että se oikeastaan ei sisällä muuta kuin pilkkaa ja uhmaa sitä porvarillista kaksinaisuutta vastaan, jossa tuo hieno, esplanaadilla kello 3 liikkuva säätyläisluokkamme elää. Minä näen siinä teossa jotain miehekästä, jotain miellyttävää luonteen leveyttä, jotain, joka on paljon enempää kuin tavalliset kulttuurikukkamme. Jos kerran sellaisia naisia tarvitaan, niin tässä ne ovat ja tulkoot esille!—Tosin tekee Edvard näitä tekoja juovuksissa, mutta en minä edes hänen juoppoudessaan näe muuta kuin semmoista joka todistaa hänen edukseen. Hänellä on paljon hienompi omatunto kuin muilla, ja senvuoksi hän juo. Hän tuntee liian itsetietoisesti sivistyselämämme valheellisuuden, voidakseen elää siinä selväpäisenä. Hänelle ei riitä tarmoa irtaantuakseen peritystä valhe-elämästä, mutta hän ei myös voi saada mitään elämänhalua siitä, ja tuon haluttomuutensa hän korvaa juomisella. Kuinka paljon, paljon edempänä hän on niitä porvarillisia puolikykyjä, jotka selväpäisinä ja tyytyväisinä kulkevat samoja valherappusia ylöspäin, mitään onttoutta allamme aavistamatta!
Vielä sanon sinulle, koska luulen voivani sillä edes johonkin määrin lohduttaa sinua, että erityisen sattuman kautta, juuri tänä aamuna Vaanikkalassa käydessäni, olen saanut vihiä hänen sisällisimmistä sielunliikkeistään—tosin hänen tietämättään,—ja että luullakseni hän tarvitsee ainoastaan apua ja tukea, niin kaikki vielä voi muuttua. Erittäin tärkeätä on myös, ettei hän huomaa, että häneen tahdotaan vaikuttaa. Tietysti minä koetan parastani, enkä ainoastaan sinun tähtesi, vaan hänen itsensä tähden,—ja ehkä enin kaikesta oman itsekkään uteliaisuuteni tähden, sillä olen aina ollut hyvin huvitettu hänestä.
Nyt hyvästi, Martta. Kun sinä tätä luet, olen minä jo kaukana. On hyvin luultavaa, että matkastani Atlantin yli tulee tosi.»