Entinen tyyni herra Vendell nousi kirjeen lopetettuansa pöydän äärestä,—sama liikkeissään hillitty ja kohtuullinen, puvussaan ja käytöksessään säntillinen ja huolellinen Vendell, jota ei koskaan kukaan muullaisena nähnyt. S. V. oli vetäytynyt taas tuskin näkyvään sineensä, kasvoilla lepäsi rauhallinen ja tasainen punaruskeus, viiksien karkeus oli taas vaan hienoutta hänen lumivalkean pysty-kauluksensa rinnalla.
Yksinäinen kynttilä sammui ja hänen uutimettoman, pienen kesähuoneensa pimeys tuli välittömään yhteyteen tähdistä väräjävän taivaan kanssa.
7.
Maanalaiset voimat.
Oletteko nähnyt maan raukeamaa, kuusia, honkia, kiviä, katajia—yhteen ruhjoutuneina, juuret ilmassa, tyvet maata kohden? Se on jylhä hävityksen näky.
Maanalaiset vedet ovat hiekkapenkereen alle syöneet salaisen onttouden Vuosisatain aikana on se penger, onttoutta aavistamatta, tehnyt nurmettumista ja sammaloitumista, kanerva kukkiansa kasvattanut, kataja hakenut ravintonsa sorakivien koloista, petäjä latvaansa laajennellut. Niin kuusi kuin kataja ja honka ovat juuriansa kuulematta vuosisatain kuluessa humisseet toistensa korvaan uskon, että he kalliopohjalla kasvavat, joka ei ilmoisna ikänä sorru.
Mutta tulee päivä, jona penger ei enää lisäpainoa kestä. Ensin vierähtää vaan joku kivi, joka tuki toista kiveä. Se oli ensimäinen merkki. Silloin yhdessä silmänräpäyksessä vyöryy alas kaikki, minkä vuosisadat ovat kasvattaneet, vyöryy ja hirmupauhussa ruhjoutuen raukeaa syvyyteen, petäjät ja kuuset mullin mallin, mustat juuret maalle.
Mutta oletteko nähnyt samallaisen hävityksen tapahtuvan ihmismaailmassa?
Ei niin, että häviää joku mäentöyräälle satunnaisesti kyhätty ja suullisen lupauksen varaan perustettu torppa,—että vallesmannit ja polisit tulevat matalaan tupaan, istuvat penkeille ja vasarakaupalla myyvät pienen kodin vähäiset irtaimistot, hevosen, kaksi lehmää ja kolme lammasta, ei niin että jotkin paljaskinttulapset hajotetaan ympäri maailmaa ja isä ja äiti vanhoilla päivillään joutuvat vaivaistaloon.
Vaan niin, että sortuu kartano itse, jonka alla ei mitään onttoutta epäilty, jonka lupakirjat olivat selvillä papereilla, joka oli peruslaeilla sidottu ja ikivaloilla vakuutettu, jota yhtä tuhannet käsnäiset työmiehen kädet olivat vuosisatain kuluessa rakennelleet ja levitelleet, jota yhtä myös sadat torpparit, omat hökkelinsä unohtaen, olivat tilkinneet ja vuorailleet, jonka ojia ojennelleet, jonka peltoja perkailleet. Missä onni kukoisti ja eli taiteen henki, missä huilut soivat, missä nuoret lauloivat ja tanssi, ja vanhat levon siunausta nautti, se pyhä koti raukesi kuin pettäväinen penger, maanalaiseen onttouteen luhistuen.