Niin kävi Rauhalahden kartanon.
Aavistamatta, kohtalon kauheana yllätyksenä!
Sillä niinkuin aina ennenkin, syksyhämärän laskeutuessa maahan, metsäin kadotessa sumuiseen usvaan, pihan pimetessä,—niinkuin aina ennenkin oli rauhallinen lamppu syttynyt maanviljelysneuvoksen pehmytmattoisessa työhuoneessa ja erottanut huoneen pihan kosteitten sumujen keskellä lämpimäksi kotirauhaksi. Niinkuin aina ennenkin oli maanviljelysneuvos asettanut lampunlasin sytytetyn sydämmen päälle ja pujottanut lasin ylitse varjostimen, jonka viheriä valo tutusti heijastui hänen tyytyväisyydestä pyöristyneihin poskipäihinsä ja leppeäryppyisten silmäkulmain alle. Niinkuin aina ennenkin hän oli istahtanut keinutuoliinsa, siihen vanhaan punapuiseen, jossa hänen esi-isänsäkin olivat istuneet, ja luisen paperiveitsen osottamalta kohti avasi nahkakantisen kirjan, jossa oli selvää tekstiä ja leveät reunat. Niinkuin aina ennen myös hänen rouvansa, vietettyään hämärähetken miehensä työhuoneessa, kun lamppu syttyi, nousi sohvalta, jossa he olivat istuneet, ja meni nurkkahyllyn ääreen täyttämään sitä suurta merenvahapiippua, jota eräs maanviljelysneuvoksen esi-isistä, eräs Suomen sodan sankareista, oli tässä samassa huoneessa aikoinaan polttanut,—täytti ja oli juuri asettanut pöydälle, ja itse, rauhasta ja onnesta hymyillen suudellut miestään ja sanonut hänelle hyvästit illalliseen asti. Juuri sinä hetkenä kuului palvelustytön askeleet salista, ja rouva otti vastaan avonaisen paperin työhuoneen kynnyksellä.
—Tämä on sinulle, Rafael,—sanoi rouva ja saamatta selkoa mitä siinä seisoi toi sen miehellensä.
Maanviljelysneuvos oli tuskin ottanut paperin käsiinsä ja tuskin aukaissut sen kuin hänen silmäteränsä mustuivat ja kamala kalpeus jyrkästi piirtäytyi suupieliin.
Tämän nähtyään rouvan sydän sykähti kipeästi, mutta hän sanoi vaan rauhallisesti:
—Mitä se on, Rafael?
Maanviljelysneuvos nousi ylös ja kääntyi vähän poispäin. Nytkin sama kotilampun viheriä valaisi hänen kasvojansa. Mutta kaikki veri oli niistä paennut, ja kun hän koetti naurahtaa, rauhottaakseen vaimoansa, eivät huulet taipuneet, ja naurahdus ilmaisi enemmän kuin salasi. Nyt rouva näki, että paperi tärisee miehen vakavassa kädessä.
—Mitä se on, Rafael?—hän huusi, itsekin jo kalveten.
Palvelustyttö juoksi samassa työhuoneeseen ja sanoi hätääntyneenä: