—Heidän täytyy tietää kenen luo ovat tulleet. Minä ammun—!
—Sinä et ajattele—Rafael! Rafael!—tule järkiisi! Sinä olet sairas, minä kutsun pehtorin.
Ja nähtyään että miehensä, voimatta tavottaa revolveria, jälleen vaipui sohvalle, rouva uskalsi jättää hänet ja juosta apua hakemaan.
Hän suuntautui salin ja eteisen väliselle ovelle, joka kylmän aikaan pidettiin suljettuna. Mutta kun hän työnsi sen auki, seisoi pimeässä eteisessä ulko-oven edessä santarmi, pitkä vaskihelapää miekka kupeella, ja torjui mykällä kädenliikkeellä rouvan ulosmeno-aikeen. Siitä ei saanut mennä.
Rouva ei ensin tiennyt mitä ajatella.
—Ne eivät päästä minua ulos, Rafael,—huusi hän hämmästyneenä, loukkaantumisesta vapisevin huulin miehensä työhuoneeseen.
—Mitä tämä on, herra nimismies?—kääntyi hän virkapukuisen, kultanappisen nimismiehen puoleen, joka, tullen kyökin ja ruokasalin kautta, astui nyt arvokkaana Rauhalahden isoon saliin.
Nimismies kohautti vastaukseksi olkapäitänsä, niinkuin olisi tahtonut sanoa: ikävä velvollisuus! Mutta ei sanonut mitään. Ei myös voinut tässä ikävässään salata hienoa tyytyväisyyttään siihen, että hän nyt niin paljon merkitsevänä asteli siinä samassa salissa, jossa hän vasta jokunen kuukausi sitten, ilman minkäänlaista virkapukua, ujona, jonkinlaisena vallesmanni pahasena, maanviljelysneuvoksen käskyläisenä istui muiden vieraiden takana ovensuussa ja ujoudesta vavisten ratkaisi kysymystä, onko soveliasta asettaa teeleipiä polvelle siksi aikaa kuin kaataa kuumaa nestettä vadille jäähtymään.
»Ikävä velvollisuus», puhui hänen rypistynyt silmäinvälyksensä, mutta nenävartta myöten kävi hieno, näkymätön kutku, joka oli vielä suloisempi kuin se nautinto, minkä nuuska hänen nenällensä tuotti.
—Minun mieheni voi pahoin,—minun täytyy tavata pehtoria. Käskekää tuon miehen heti avata minulle ovi!—sanoi rouva.