Maria sävähti punaseksi.
— Minä en tahdo, minulle ei saa semmoista tapahtua. Mutta jos, niin — tiedätkö niitä on tyttöjä, joille on semmoistakin tapahtunut eikä kukaan ole saanut sitä koskaan tietää.
Ja hän käänsi uhkamielisesti kasvonsa pois Elisabetista, joka häntä tarkasteli.
Mutta kun he olivat taas kulkeneet äänettöminä kauan aikaa, sanoi
Elisabet:
— Kuinka kummallinen on tämä maailma! Minä olen jo vanha ja minun mieheni Sakari on jo vanha emmekä me vielä ole laanneet rukoilemasta, että kerran saisimme lapsen. Niin ja tiedätkö, juuri näinä aikoina minä aavistan — en minä varmaan tiedä — että meidän toivomme toteutuu. Ja sentähden minä olen salannut itseäni Sakarilta ja viettänyt hurskasta elämää, että me tahdomme synnyttää Jumalalle. — Mutta kuinka kummallista se on: minä en mitään niin toivoisi kuin lasta, ja sinä sanot, että tahtoisit päästä lapsesta, jos sen saisit.
— Ah Elisabet, sanoi Maria tyytymättömänä, — kaikki nyt meiltä pilaantuu: me ajattelimme huvitella itseämme tällä matkalla ja sinä rupeat semmoisia ikäviä puhumaan.
Hän hidastutti kulkuansa ja alkoi valitella, ettei hiedikkö jo vihdoin päättynyt.
Väsyneenä hän istui alas hiekalle, mutta se oli niin kuumaa, että hänen piti kohta nousta jälleen.
— Tule, tule Maria, sanoi Elisabet. Tiedätkö mitä, tänä iltana alottaa
Sakarias opetuksensa. Me menemme kuuntelemaan synagogan parvelle.
Mutta Maria oli kadottanut kaiken halun kävellä. Hän pysähtyi tuon tuostakin ja kääntyi taakseen katsomaan ihankuin ei olisi jaksanut päättää kummanne päin menisi.