— Niin nuori sinä olet ja voit noin väsyä! Mutta koeta vielä vähän.
Tule kaupunkiin asti. Kuules kun jo kuuluu melu sieltä.
Elisabet tarttui hänen käteensä ja veti mukaansa, ja niin he rupesivat kulkemaan vierekkäin rivakammin. Mennessä sanoi Maria:
— Minä olen väsynyt oikeastaan ihan toisella tavalla kuin sinä luulet. Kävellä voisin vaikka Jerusalemiin asti, mutta minä en jaksa ajatella niinkuin sinä tahdot. Sinähän sanot, että Jehova on jokaisen jumala ja antaa enkeliensä puhua jokaisen sydämmeen. Miksi ei hän puhunut minulle silloin. Ei, Elisabet. Kaikki sinun varoituksesi ja kaikki minun yritykseni tulla samallaiseksi kuin sinä ne olivat silloin minulle niinkuin tämä auringon paahtama hiedikkö, kuiva ja toivoton. — Niin minä kuulin ne sanat: "Maria, missä sinä olet." Ja ilman että olin saapunut erämaasta siimekseen, minun oli yhtäkkiä vilpoinen olla ja leuto tuuli hiveli ihoani; ilman että olin löytänyt lähdettä, hyydyttävä vesi sammutti janoni; ilman että olin saapunut matkan perille, hän tempasi minut keskeltä nääntymystä ja antoi minulle tyytymyksen. — — Ah, Elisabet, se ei ollut Jehovalta.
Elisabet rupesi puhumaan Aabrahamin uskosta.
Mutta he lähestyivät jo kaupungin porttia ja Marian mieli olisi tehnyt pian sisälle. Hänen huomionsa kääntyi sentähden pois keskustelusta, ja hänen kasvonsa saivat taas entisen iloisen ja elävän ilmeen, ja vaikka hän oli kuuntelevinaan mitä Elisabet sanoi, ei hän enää kuullut.
Kun he tulivat portille kaupungin muurin alle, istui Elisabet alas muurin portaille ja alkoi pyyhkiä tomua jaloistaan ja puhdistaa vaatteitaan. Mutta Maria meni malttamattomuudessaan ylös muurille, josta näkyi yli kaupungin torin ja kaikki ihmiset, jotka liikkuivat siellä.
Kun tämä näky aukeni hänelle, hän katsahti takasin Elisabetiin ihankuin olisi tehnyt synnin.
Oli iltapuoli, tyyni kuin aukean meren peili. Taivas oli korkea ja kaikki ilmakerrokset yhtenä punertavana kokona. Se puna heijastui kaupungin kattoihin, öljypuihin ja ihmisjoukkoihin, joitten melu oli kuin vaikeneminen tämän sanomattoman, ylhäisen hiljaisuuden alla. Liikkumattomat pilvet milloin vyöryttivät jättiläismuotojansa taivaan rannasta ylös keskustaa kohden, milloin repaleisina jonoina käsivarsiansa kurotellen olivat yhteen suuntaan rientävinään. Mutta niiden liikkumattomuudessa oli pelottavaa uhkaa. Sille, joka niihin katsoi, ne sanoivat: emmekö ole korkeammalla, suuremmat kaikkea muuta, — me kokoonnumme kohta ja hävitämme tuon maailman humuinensa, joka on vaan kuin kärpäsen surina meidän korviimme, ja koko kansan, joka on niinkuin tomuhiukkanen meidän allamme.
Mutta Maria et tahtonut katsoa korkeuteen ja tiesi että ne olivat vaan pilviä, jotka voivat kohta muuttua ja kohta eivät enää uhkaa. Hän katsoi vaan niiden punaseen heijastukseen maassa, ihmisiä, jotka ilosesti liikkuivat torilla. Siellä täällä pitkin muuria kiilteli komeain roomalaisten vahtisotamiesten kypärit pimeää taivaanrantaa vasten.
Kun Elisabet tuli ylös muurille nosti hän kätensä ihmettelystä.