Roomalaisten valta oli kasvamistaan kasvanut. Se oli pian maailman valta. Kaikki pienemmät kansallisuudet se hävitti ja sulatti itseensä. Oli nähtävästi tullut juutalaisten vuoro. Heidän jo kukistuneet ja nöyrtyneet naapurinsa ja jotkut publikaanit juutalaisistakin, jotka osasivat punnita ja arvostella, olivat tosin sitä mieltä, että kansojen kohtaloa ratkaisee väkevämmän kansan voima ja ettei kysymys siis juutalaisillakaan voinut olla muusta kuin ajasta. Jolla silmät oli nähdä ja korvat kuulla, hän ei voinut olla ymmärtämättä, että niin pienen kansan kuin juutalaisen vastustus oli aivan turha. Hetki vielä ja tästä kansasta ei olisi mitään jälellä. Ainoa pelastus oli siis heidän mielestään nöyrtymisessä ja yhtymisessä roomalaisen maailmanvallan aatteesen. — Mutta niin eivät ajatelleet ne, joissa sykki oikea juutalaisveri, fariseukset ja muut kansan johtajat ja opettajat. Ihmissilmälle saattoi näyttää epäiltävältä, että juutalaiset voisivat säilyä ja puistaa ikeen hartioiltansa. Luonnonlain kannalta se saattoi olla mahdotonta. Mutta Jehova ei ollut luonnonlain sitoma. Milloin hän oli todistanut itseänsä, se oli aina tapahtunut vastoin luonnonlain tuomiota. Usko Jehovaan, luonnonlain herraan, oli johdattanut Israelin Punasen meren yli, — usko Jehovaan oli tehnyt käärmeitten puremat voimattomiksi ja usko Jehovaan oli janoiselle kansalle kalliosta vettä vuodattanut. Tämä kirottu kansa jälleen kiusasi Herraa epäuskollansa, ja oli valmis polvistumaan sortajien eteen vaan siksi, että näki roomalaisia päitä olevan enemmän kuin juutalaisia. Roomalainen ei ole kasvultaan pitempi kuin juutalainen. Samallaiset silmät ovat juutalaisellakin, samallaiset voimat sen nuorisolla, samallaiset hapset sen vanhoilla, samallainen valtioviisaus ja hallitsemiskyky. Miksi juutalaisen siis pitäisi katsoa itseään vähemmäksi roomalaisen rinnalla! Kuka on antanut roomalaiselle vallan astua heidän isäinsä maalla, polkea sen pyhää tannerta! Tuo inhoittava ylimielinen valloittaja, joka raa'alla kädellään tahraa pyhyydet eikä sitten ole tietävinään että olisi mitään pahaa tehnyt, — joka saa rankaisematta häväistä ja nauraa, varmana kun on, ettei sidottu voi häntä haavoittaa, — hänenkö olisi määrä hallita maailmaa ja säätää sille lakia! Olisiko hän Israelin jumalan voittanut, tehnyt Jehovan voimattomaksi kostamaan sorrettujen puolesta. Kuka on unohtanut Jehovan valan Aabrahamille, kun tämä oli uskonsa todistanut: minä olen siunaava sinun jälkeläisesi ja tekevä ne lukuisiksi kuin taivaan tähdet tai rannan hiekkahituset, ja he valloittavat vihollistesi portit, ja sinun siemenessäsi tulevat maailman kaikki kansat siunatuiksi, koska sinä uskoit minun ääneni! Kuka siis uskaltaa epäillä Jehovan liittoa Israelin kanssa! Kuka uskaltaa epäillä että Jehovan vala on käyvä toteen, että Israeli on pakoittava kaikki kansat polvistumaan eteensä ja kohoova maailman herruuteen!

Mutta Sakari pappi saarnaili jotakin siveellisyys-kysymyksiä ja puhui itämaalaisista, jotka keritsivät tukkansa ja kielsivät koskemasta naiseen.

Kun kaikki kansa oli yksitellen mennyt sisälle, astuivat fariseuksetkin synagogaan ja sulkivat oven jälkeensä. He istuivat piiriin etummaisille tuoleille ja jättivät muun kansan taaksensa ja puhuivat kovaan keskenänsä.

Sakari tuli esille hätäisesti, niinkuin ei olisi huomannutkaan väkijoukkoa, otti Mooseksen raamatun palvelijalta, avasi kannen ja rupesi lukemaan ensimäisestä lehdestä maailman luomisen historiaa. Silloin tuli hiljaisuus.

Hän ei ollut hyvin vanha, mutta tuskalliset kysymykset ja lepäämättä liikkuvat ajatukset olivat piirtäneet hänen otsansa syviin uurteihin. Silmät olivat vajonneet kauas harmaantuneiden kulmakarvojen taa ja vaikka katseesta loisti rajattoman luotettava leppeys lähimmäiseen, näkyi sen ohella ja juuri siinä leppeydessä kärsivä, melkein hätääntynyt suru siitä, kuinka kaikkien ihmisten lopulta tulisi käymään. Usein hän, yhä synkempiin aavistuksiin vajoutuessaan, pani kätensä silmilleen, lujasti painaen pyyhkäsi alas yli koko kasvojen ja vasta sittenkuin oli näin ikäänkuin puristanut esille viimeisen toivonsa, saattoi jälleen jatkaa jokapäiväistä elämää. Hänen oli vaikea opettaa, sillä hänen totuuteen pyrkivä mielensä ei antanut rakentaa sulavaa lausetta, vaan alituisesti hylkäsi ja vaihtoi sanoja löytämättä koskaan semmoista, joka olisi täysin vastannut sitä mitä hän tahtoi ilmaista. Hän seuloi totuuksiansa ja halkoi hiuskarvoja, sanoivat fariseukset.

Sakari lopetti lukemisensa kertomuksella syntiinlankeemuksesta:

"Ja vaimo otti hedelmästä ja maistoi ja jakoi myöskin miehellensä ja hänkin maistoi. Silloin heidän silmänsä aukenivat, ja he näkivät olevansa alasti ja kutoivat yhteen viikunanlehtiä vaatteiksensa. Illan tultua he kuulivat Jumalan äänen, joka haki heitä puutarhasta. Aadam piiloutui vaimoinensa pensaikkoon. Mutta Jumala kutsui hänet esille sanoen: missä sinä olet. Hän vastasi: kuulin sinun äänesi puutarhassa ja hämmästyin, sillä olenhan minä alasti ja siksi piilouduin. Jumala sanoi: kuka on antanut sinun ymmärtää olevasi alaston? olet siis syönyt siitä puusta, mistä sinua kielsin syömästä. Aadam vastasi: vaimo, jonka minulle annoit, tarjosi minulle ja minä söin. Silloin Jumala kysyi vaimolta: kuinka tulit tämän tehneeksi. Vaimo vastasi: käärme vietteli minut syömään. Ja Jumala, kirottuansa käärmeen, sanoi vaimolle: suuren vaivan minä panen sinun päällesi sinun raskaana ollessasi, kivulla saat synnyttää lapsesi, tulet olemaan miehestäsi riippuvainen ja hän on sinua hallitseva. Mutta Aadamille hän sanoi: koska suostuit vaimosi tahtoon ja söit siitä puusta, josta olin sinua kieltänyt syömästä, olkoon maa kirottu sinun tähtesi, niukan leivän on se sinulle antava kaikkena elinaikanasi, orjantappurat ja ohdakkeet kasvavat pellollasi ja otsasi hiessä on sinun työtä tekeminen, kunnes itse muutut maaksi, josta olet otettukin, sillä tomua olet sinä ja tomuksi olet jälleen tuleva. Ja Jumala karkoitti ihmisen Eedenin puutarhasta, jonka itäiseen päähän hän asetti keruubit, välkkyvä miekka käteen, vartioimaan tietä elämän puulle."

Sitten Sakari antoi kirjan pois palvelijalle ja rupesi opettamaan:

Te sanotte, että näin tapahtui luomisen aikoina. Mutta minä sanon teille, ettei mitään semmoista ole koskaan tapahtunut, vaan se tapahtuu kaikki nyt parhaallansa. Tämä ei ole muinainen tarina, vaan se on, mitä me nyt näemme omilla silmillämme, ja mikä tapahtuu jokaiselle ihmiselle. Yhdet ovat niinkuin käärme heitä parhaallansa puhuttelisi, toiset niinkuin olisivat tulleet tietämään hyvän ja pahan, kolmannet niinkuin häpeisivät alastomuuttansa, neljännet niinkuin kuulisivat Jumalan tuomion. Mutta paradiisissa ei ihminen ole koskaan ollut. Sillä paradiisi ei ole se, joka on ollut, vaan joka tuleman pitää. Mutta näin on raamatussa kerrottu: Aadam ja Eeva luotiin ja olivat paradiisissa, — että ihminen ymmärtäisi mimmoiseksi hän on tuleva. Niinkuin on sanottu profeetoissa: miekat taotaan sirpeiksi ja keihäät auroiksi ja karitsa on makaava leijonan vieressä. Sillä ihminen ei ole luotu, vaan luodaan parhaallansa, ja paradiisi on hänen täydellisyytensä asuinsija. Mutta hänen luojansa on Jumalan käsky hänen sydämmessänsä.

Jumalan käsky on se tuomio, joka on raamatussa kerrottu ihmisten päälle pannuksi, kun he paradiisista pois ajettiin. Mutta se käsky ei ole kirous ihmisille eikä se ole paradiisista pois ajaminen, vaan se on siunaus ihmisille, sillä se on tie paradiisiin. Tie on Jumalan ensimäinen ja pyhin käsky ihmiselle: kivulla pitää sinun synnyttämän, vaimolle, ja otsasi hiessä pitää sinun työtä tekemän, miehelle. Sillä näiden käskyjen täyttäminen tekee heistä sen mitä Aadam ja Eeva olivat ennen lankeemistansa, ja luopi paradiisin heidän ympärillensä.