— En voi sietää mitään "kohtauksia". Vaikka jotakuinkin osaankin suomea, olen pyytänyt mieheni puhumaan heidän kanssaan minun tarvitsematta nähdä heitä. Minä en rakasta, en siedä — kohtauksia, ymmärrättehän… Te kyllä kerrotte minulle sitten. Teidän pitäisi nyt tulkita miehelleni mitä he sanovat ja heille mitä mieheni sanoo.
Rupesin lähtemään, mutta tahtoen keskustelumme päättäjäisiksi antaa liikutuksellensa valtaa hän vielä pysäytti minut, syleili minua ja puhjeten varmuuden vuoksi vielä kerran kyyneleihin sanoi:
— Ah, rakas Hilja-ystävämme, sitäkö varten Jöije on lempityttäremme, että kaikki päättyisi tämmöiseen! Sitäkö varten te ja me olemme häntä kasvattaneet, opettaneet hänelle kieliä, musiikkia, sitäkö varten, että joku suomalainen talonpoikaispoika valloittaisi hänet meiltä. En voi enempää … menkää … jo on aika…
Minä naurahdin ja sanoin, etten ikinä voinut uskoa asiasta mitään sen totisempaa tulevan.
Paroonitar syleili minua toistamiseen.
— Näen, että tahdotte auttaa meitä. Te olette juuri sopivin henkilö selvittääksenne meidät näistä vaikeuksista. Ja kuinka minä en todellakaan ennen tullut teitä ajatelleeksi! Oh, kuinka paljon minulla on kanssanne vielä puhuttavaa, mutta sittemmin… Teidän on nyt kiirehdittävä…
Menin saliin siinä selvässä tunnossa, ettei tehtäväni suinkaan pääty tähän tulkitsemiseen, vaan että nyt oli alkamassa uusi jakso yhteistyössäni tämän perheen kanssa.
PAROONI.
Lukijani varmaan ja syystäkin oudostelee, miten minä syntyperältäni suomalaisena, vieläpä "alaluokasta" lähteneenä, saatoin vastustelematta tai millään tavalla mieltäni ilmaisematta kuulla niin halveksivia huudahduksia suomalaisuuden laskuun. Mutta pyydän ensiksikin ottamaan huomioon asemani kotiopettajattarena. On aina hyödyllistä osata asettua toisen ihmisen kannalle ja asettukaapa nyt kerraksenne sellaisenkin olennon maaperälle. Kuvitelkaa mieleenne olento, jonka aina täytyy osata asettua toisen kannalle, — jonka täytyy kokonaan luopua omasta taivaanrannastansa voidakseen elää vain toisten näköaloissa, — jonka täytyy sammuttaa oman elämänsä kaikki muistelmat eläytyäkseen toisten muistelmiin, luopua mauistansa omistaakseen toisten maut, tulevaisuudestansa, melkeinpä nimestänsäkin ajatellakseen vain toisten tulevaisuutta ja nimeä, — silloin on edessämme kotiopettajattaren kuvan pääpiirteet. Tosin ei hänen tehtävänsä tässä itsensä unohtamisessa ole lainkaan niin vaikea kuin luulisi. Sillä vuosikausien kuluessa ei kukaan milloinkaan muistuta hänen mieleensä mitään mikä koskee hänen personaansa, ei tiedustele hänen vanhemmistaan, kotiseudustaan, ei kysy hänen makujaan, hänen tulevaisuuttaan tai personallisia aikeitaan. Paras kotiopettajatar on se, jolla ei mitään tuommoisia personallisia asioita olekaan. Mutta juuri tästä syystä voikin sattua, että hän myös hautaa luonnollisen heimotunteensa muiden personallisten myötämielisyyksiensä mukana. Ja hän voi joutua vieläkin pitemmälle. Tottuneena eläytymään vieraisiin makuihin ja tunteisiin hän voi eläytyä myöskin vieraaseen heimotunteeseen. Eikä ollenkaan tarvitse erikoisesti syyttää kotiopettajatar-poloisten muka orjamielisyyttä. Tunnen jalosukuisia aviopuolisoja, jotka ovat puolisonsa tähden unohtaneet oman heimotunteensa omistaakseen vähitellen kokonaan puolisonsa heimotunteen, jopa nousseet oman entisen heimonsa suoranaisiksi vihollisiksi, vainoaikain koituessa. Ylimenon siltaa on aivan helppo kulkea. Ihmisessä syntyy jonkinlainen sanaton tunnon päätelmä: he rakastavat ruotsalaisiansa juuri samalla tunteella millä minä rakastan suomalaisiani. Oman tunteeni perustuksella minä oleellisesti ymmärrän heidän tunteensa, sen herkimpiä värähdyksiä myöten. Vuosikausien yhdessäolo totuttaa näin aina asettumaan heidän kannallensa ja aivan huomaamattani tapahtuu minussa vihdoin tuo omituinen tunteiden vaihdos, jota muutamat vertaavat maankavallukseen, mutta toiset saattavat yhtä hyvällä syyllä pitää siunauksellisena sielunlisänä, joka kohottaa ihmisen heimolais-asteen yläpuolelle.
En ole koskaan päässyt täysin selville siitä, kummatko ovat oikeassa, tuomitsijatko, vai hyväksyjät. Eiköhän voi ajatella niin, että "kavallus" on käsillä vain jos totuttautuu ottamaan osaa myöskin oman heimon pilkkaamiseen ja halventamiseen, mikä kaikki muutamissa oloissa on kylläkin jokapäiväistä leipää. Ja siihen — sen voin sanoa käsi sydämellä — en ole tehnyt itseäni vikapääksi. Mutta kukaan ei voi kohtuudella vaatia kotiopettajattarelta, että hän osoittaisi mieltänsä joka kerta kun kuulee laskettavan pilaa tai saa olla omaan heimoonsa kohdistuvien vastenmielisyyden purkauksien todistajana.