Paroonitar jatkoi jokseenkin tähän tapaan:
— Ajatelkaa, ei mikään auttanut! Kirjevaihtoa oli mahdoton lakkauttaa, se kukoisti koko ajan. Ei mikään, ei mikään auttanut. Suomalainen poika pyöri vain tytön päässä minne ikinä matkustimmekin. — Mutta olenko sanonut teille pääasiasta? He eivät osaa sanaakaan toistensa kieltä! Jöije ei suomea eikä poika ruotsia. Ja sittenkin! — Mitä he oikeastaan kirjeisiinsä sotkevat, on minulle kokonaan arvoitus, en ole alentunut urkkimaan. Yhtä vähän olen milloinkaan ymmärtänyt miten he puheessakaan toistensa kanssa selkiytyvät. Sanalla sanoen koko tämä asia on minulle täydellinen arvoitus, jonkinlainen egyptiläinen sfinksi. Ja ulkomailla-olosta asia näytti pikemmin pahenevan kuin paranevan.
— Sieltä palattuamme koetettiin tuota toista neuvoa. Heille annettiin täysi vapaus, se on, nuorukainen sai käydä meillä.
— Mitäkö me hänestä pidimme? Minun täytyy tunnustaa, että katsoen siihen alituiseen suruun ja vastenmielisyyteen, joilla tuo tyttäreni onnenriistäjä on minua vuosikauden elättänyt, hän lähempää katsoen ei tee niin aivan luotansa työntävää vaikutusta kuin luulisi. Mutta tämä olkoon sanottu vain ulkonäön ja käytöksen perustuksella. Emmehän me voi puhua sanaakaan toistemme kanssa, ainakaan emme mitään merkitsevämpää. Oh, tätä ikuista hassutusta! Mieletöntä sokeutta!
— Mutta jos luulette, rakas neiti Kahila, että tuon toisenkaan neuvon seuraamisesta oli toivottua apua, niin suuresti erehdytte. Mikään rakkaus ei ole heistä haihtunut, vaan vastoin kaikkia otaksumista heidän elämänsä on muodostunut päinvastoin alituiseksi toistensa kanssa seurustelemiseksi. Vielä entistäkin toivottomammaksi on heidän suhteensa muuttunut: he ovat todellakin käyneet "erottamattomiksi". Ajatelkaa: he ovat uineetkin yhdessä! Niin, älkää hämmästykö, uineet, uineet! Ei, en voi jatkaa, tämä on liikaa!
— Maailman edessä on asia pysynyt yhä edelleen tuommoisena epämääräisenä arvoituksena: he ovat olleet puoleksi kihloissa, eli puoleksi julki- ja puoleksi salakihloissa, en itsekään ymmärrä oikein mitä he ovat olleet ja mitä ovat ja vielä vähemmän mitä tulevat olemaan. Mutta ymmärrättehän, etteivät asiat saa jäädä tälle kannalle. Me olemme yleisen huomion esineenä, tätä asiaa pohditaan joka nurkassa, se on suosittuna keskustelunaineena jokaisessa seurassa, sanalla sanoen, siitä on muodostunut jonkinlainen teoreettinen väittelykysymys, jossa aikamme nuoret ja vanhat törmäävät yhteen. Sangen hauskaa ajanviettoa, mutta meille vähemmän hauskaa, — kamalaa! — sietämätöntä!
Meidän vielä puhuessamme ilmoitettiin, että odotetut maalaiset olivat saapuneet.
Ikäänkuin jotakin muistaen paroonitar tarttui päähänsä ja huudahti:
— Ah, rakas ystäväni, olen tässä lörpötellyt ja pääasia on vielä sanomatta. Nuo ihmiset, jotka olemme tänne kutsuneet ja jotka te näitte asemalla, ovat pojan vanhemmat. Tehkööt he nyt vuorostaan mitä voivat. Me olemme aivan kylläksi koettaneet "haihduttaa rakkautta" Jöijestä, koettakoot he nyt haihduttaa sitä pojastansa. Viekööt hänet pois, viekööt minne tahtovat!
Me nousimme paikoiltamme ja minä odotin vain, että paroonitar lähtisi edelläni saliin. Mutta hän sanoi: