— Missä olitte yötä? oli isä kysynyt.
— Menimme heinälatoon.
— Mitä te siellä teitte?
Jöije vastaa viattomasti:
— Me nukuimme.
Parooni avaa pari kertaa suutansa, mutta voimatta sanoa mitään puhaltaa vain pitkään ja sortuu raivosta voimattomuuteen. Sitten uudestaan kiihtyen alkaa sanoa: Ymmärrätkö sinä … ymmärrätkö sinä… Ja kun ei huomaa Jöijessä ymmärryksen jälkeäkään, kadottaa järkensä, ja lyö häntä kasvoihin.
Mutta ei edes tämä paroonin "hirveä excessi," kuten paroonitar sanoi, tehnyt Jöijeen minkäänlaista vaikutusta. "Sama ärsyttävän autuas hymy oli pysynyt hänen kasvoillaan edelleenkin, jokin poishivuttamaton, ulosjuurruttamaton marttyyrin ilo siitä että kärsimyksistä huolimatta oli saanut todistaa onnensa". — Nämä ovat suomennoksia paroonittaren nimenomaisista lauseista. Olen ne alleviivannut, koska ne ensimäiseksi herättivät minussa sen mielenkiinnon, joka sittemmin sai tämän kirjan syntymään.
Vihdoin, kun päästiin selvyyteen, etteivät mitkään kotilääkkeet tee vähintäkään vaikutusta, käännyttiin muutamien etevien pedagogien ja perheenystävien puoleen. Nämä eivät kuitenkaan voineet tulla yksimielisyyteen sopivimmasta menettelytavasta. Vaikka he pitivät yhteisen neuvottelukokouksen, jäivät mielipiteet jyrkästi vastakkaisiksi: toiset pitivät parhaana, katsoen asianomaisen nuoreen ikään, antaa hänelle täyden seurusteluvapauden, arvellen todennäköiseksi, että siten koko tuo rakkaudenhuuma itsestään haihtuu. Toiset taas, vedoten samoin asianomaisten nuoruuteen, pitivät välttämättömänä väkivaltaista erottamista ja neuvoivat pitempää oleskelua ulkomailla.
Viimemainittua neuvoa seurattiinkin.
Ulkomailla koetettiin kaikin tavoin haihduttaa Jöijen mielestä kotiasiain muistelemiset ja kiinnittää häntä uusiin vaikutelmiin, Italian ihanaan luontoon, vilkkaisiin etelämaisiin ihmisiin, taulunäyttelyihin, konsertteihin, teattereihin…