Oli monella keinoin koetettu tehdä asiasta loppua. Oli rakennettu melkein voittamattomia vaikeuksia heidän kohtaamiselleen ja kirjeenvaihdolleen, jolla näitä kohtaamisia valmisteltiin. Mikään ei ollut auttanut.
Vihdoin oli pitänyt ryhtyä pakkokeinoihin ja suorastaan vangita tyttö huoneeseensa. Jolloin seuraus oli ollut se, mikä oli melkein murtaa paroonittaren terveyden, kuten hän itse lausui: Jöije oli saanut puolelleen yhden palvelijoista ja tämän avulla vanhemmiltaan salaa pujahtanut myöhään illalla huoneestaan. Asia oli tullut ilmi aivan sattumalta muutaman tuttavan kautta, joka oli tavannut nuoret kuutamo-kävelyltä Kaivopuistosta. Tuskin oli tämän skandaalin hälinä saatu jotakuinkin painumaan kun tuli toinen:
Jöije oli pyytänyt päästä ystävättärensä luo heidän maatilalleen. He olivat yhdessä kiusaamistaan kiusanneet, kunnes olivat saaneet suostumuksen. Hän oli lähtenyt aamulla 8-junalla. Seuraavana päivänä puoli 11 aikaan soitetaan maatilalta:
— Halloo, onko neiti Hjördis kotona.
— Ei, hänen pitäisi olla siellä, hän lähti eilen aamulla.
— Täällä ei ole käynyt ketään!
Nyt nousee suuri hälinä. Kuin kiusaksi leviää katoamisen tieto nopeasti kaikkialle ja koko maailma tahtoo olla osallisena neiti Hjördiksen etsimiseen. Neuvoja satelee, mitä mahdottomimpia arveluja lausutaan, asiamiehet juoksevat, telefonit soivat! Mutta etsinnän kehittyessä ja kyselyjen laajetessa yhä useammat alkavat hymyillä, milloin eivät aavista paroonittaren panevan merkille heidän ilmeitänsä. Ja aivan oikein, vihdoin saadaankin erään lähiaseman päälliköltä tieto, että neidin oli nähty edellisenä päivänä saapuvan Helsingistä tulevalla junalla — muutaman nuoren herrasmiehen seurassa. He olivat heti lähteneet kävellen maantietä poispäin eikä heitä oltu sittemmin nähty.
Tämä oli kohdannut paroonin perhettä kuin salaman isku. Jöije oli silloin vasta 16-ikäinen.
Todistukseksi siitä kuinka järkyttävän vaikutuksen tapaus oli tehnyt, paroonitar kertoi sivumennen, että parooni, kovin hermostunut mies kun oli, turhaan koetettuaan saada tytärtään käsittämään mihin tämä oli tehnyt itsensä syypääksi, kadotti vihdoin niin kokonaan malttinsa, että löi Hjördistä kasvoihin. Vain se, joka on ollut tässä perheessä vuosikausia ja on oppinut tuntemaan sen hienoa perhehenkeä, voi arvostella miten järkyttävästi tapauksen on todellakin täytynyt vaikuttaa, kun se sai paroonin juuri sillä tavoin unohtamaan itsensä. Lasten kasvatuksessa ei oltu milloinkaan käytetty vähintäkään ruumiillista rangaistusta.
Jöije oli palannut iltajunassa. Hän tuli kotiin ja salaamatta mitään tunnusti kohta kaikki.